ajatuksia

Millaista on urheiluvamma-arki?

Olen urani aikana kuntouttanut jokusen urheiluvamman, mutta vasta tuoreimman kanssa olen alkanut oikeasti pohtia, että miten elämäni muuttuu vamman osuessa kohdalle. Pontimena tähän pohdintaan on ollut monesti kuulemani (lohduttavaksi tarkoitettu) ajatus, jonka mukaan loukkaantuneena on enemmän aikaa tehdä urheilun ulkopuolisia asioita, kuten opiskella, nähdä kavereita ja harrastaa kaikenlaista muuta, mihin ei normaalisti riitä aikaa.

Asiahan ei ole millään muotoa näin. Opintopisteet eivät ropise tilille ja kodin siisteystasokin romahtaa.

Aikaa ei ole enempää verrattuna normaalisti eli pääsääntöisesti juosten reenaamiseen, sillä korvaavassa harjoittelussa on muutamia muitakin haittapuolia kuin se, ettei juoksua voi korvata täydellisesti. Isoin tappio on se, että korvaava harjoittelu vie paljon enemmän aikaa kuin juokseminen. Juoksemaan voi lähteä suoraan kotiovelta, jolloin turhaa aikaa ei kulu siirtymiin. Uimahalliin tai kuntosalille valumisesssa vaatteiden vaihtoineen voi vanua tuntikin ylimääräistä juoksulenkkiin nähden. Lisäksi useimpia korvaavan harjoittelun muotoja pitää tehdä pidempään kuin juoksua tai suunnistusta. 30-40 minuutin juoksulenkki on ihan hyvä huoltava harjoitus, mutta samanmittaisesta pyörälenkistä ei ole mihinkään ja alle kahden tunnin hiihtoahan ei voi edes merkitä harjoituspäiväkirjaan. ;) 

Melonta kauniina kesäpäivänä on kivaa, mutta aikaa vievää.

Lisäksi vamman kylkiäisenä saa telakkalamaannuksen ja telakkastressin.  Edellinen vaivaa loukkantumisajan alussa, kun on juuri saanut vammatuomion ja edessä häämöttää loputtoman pitkä ja ison siivun harjoituskaudesta ahmaiseva toipumisaika. Alkupäivinä ihan tarpeeksi sisältöä päiviin tulee siitä, että saa vääntäydyttyä tekemään reenin ja jaksaa sen jälkeen ruokkia itsensä. Loppuaika meneekin sohvalla vammatietoutta googletellen. Tämän vaiheen haluan viettää alhaisessa yksinäisyydessäni, jottei tarvitse selittää muille ihmisille, että mulla on taas vamma.

Kun lamaannus on selätetty ja tavoitteellinen korvaava reeni on aloitettu, voi vähän aikaa mennä ihan hyvin. Hanurikin alkaa muotoutumaan satulan vastakappaleeksi eikä polkeminen ole enää ihan pelkkää tuskaa. Jossain vaiheessa sitä alkaa kuitenkin kyseenalaistaa harjoitustenssa sisältöä. Treenaanko tarpeeksi vai liikaa? Onko tämä treeni liian pitkä/lyhyt/kova/kevyt? Juosten ja suunnistaen tiedän, millainen harjoitus on sopiva, mutta muut lajit ovat vaikeita. Kuinka pitkä pyöräily vastaa puolentoista tunnin juoksua ja millä sykkeellä pitäisi polkea kova harjoitus? Entä onko vesijuoksusta mitään hyötyä? Epävarmuus kiertää mielessä enemmän ja vähemmän, kunnes pääsee palaamaan normaaliin harjoitteluun. Aikaa kuluu edelleen Googlen äärellä yllä mainittujen teemojen parissa, mutta arki alkaa pikkuhiljaa pyöriä normaalimmin. Ylimääräistä energiaa ei ole silti näkynyt.

Ja tämäkö tekee minusta nopeamman juoksijan?

Keppikävelyä en viitsisi edes mainita. Tosin, jos vamman paranteluun kuuluu kyynärsauva-aika, niin arkeen tulee vain yksi muutos. Se, että ei poistu kotoa ellei ole aivan pakko. Keppiköppiminen on niin riepovaa, että mielummin olen kotona ja syön sitä, mitä kaapeista ja pakastimesta löytyy, kuin konkkaan 300 metrin päähän lähikauppaan, koska ostosten kerääminen on lähes mahdotonta ja kauppareissuun kuluu melkein tunti. Ainoa hyvä puoli on se, että shoppailun jälkeen tuntuu siltä, kun olisi tehnyt oikean treenin. Muihin menoihin osallistumishalukkuuden voitte arvioida kauppainnon perusteella.

Tämän tekstin perusteella mun elämä on pelkkää kurjuutta tällä hetkellä. En mä kuitenkaan jatkuvasti kieriskele murheen alhossa. Parempi on vain elellä päivä ja hetki kerrallaan ja olla murehtimatta kuntoutusajan pituutta ja harjoitusten laatua. Tässähän voi jopa oppia nauttimaan muistakin urheilumuodoista kuin juoksusta. Ainakin juoksemisesta nauttii entistä enemmän sitten, kun pääsee taas suuntaamaan metsään lenkkarit tai nastarit jalassa.

-marika.

comments powered by Disqus