äitiys

Äidillinen epäonnistuminen

Hän on täällä vihdoinkin. Kirjoitan hänestä enemmän, ja teen mm. synnytystarinan myöhemmin. Nyt haluan kuitenkin kirjoittaa yhdestä asiasta, joka vahvasti liittyy äitiyteen, ja sain huomata, etten mä todellakaan ole asian kanssa yksin

Raskausaikana mä pidin imetystä itsentäänselvyytenä. Tissi vauvan suuhun ja se syö siitä itsensä täyteen ja that's it. Ja näin mä alkuun synnärillä koinkin, että homma hoituu. Kun vauvaa nälätti, mä ruokin hänet ja kaikki hyvin. Synnytyksen jälkeisenä päivänä hänet punnittiin, ja hänellä oli paino laskenut ihan reippaasti. Yli 9%, kun maksimipudotus on 10%. Sitä ihmeteltiin, että miksi näin, kun vauva kuitenkin on rinnalla usein. Sitä alettiin seurailemaan, kätilöt tulivat katsomaan, kun meillä oli ruoka-aika, ja sitten he huomasivat, että vauvan imuotteessa on vikaa. Se oli liian tehoton, eikä hän osannut aina ottaa sitä oikeaa otetta.

Se oli mulle aika kova paikka. Samaan aikaan luin netistä, kuinka tuoreet äidit hehkuttivat imetyksen onnistumista ja kuinka hyvin paino nousee. Mun vauvalla paino tippuu, eikä hän ollut saanut ravintoa ensimmäisten tuntien aikana juuri ollenkaan. Hän siis "huijasi" tissillä imevänsä, niin että mä katsoin, että hän imee hyvin. No, kätilöt alkoivat katsella sitä imuotetta, ja meidän imetyshetket oli kaikkea muuta kuin äidin ja vauvan kahden keskinen hetki. Kätilö muokkaa vauvan asentoa, nostelee ees taas ja ottaa pois rinnalta. Mua stressaa, kun mä en tiedä, mitä mun pitäisi tehdä, ja pitääkö kätilö mua ihan idioottina, kun mä vaan nyt olen tässä enkä tee mitään. Mutten mä oikeasti tiennyt yhtään, mitä mun pitäisi tehdä. Muuta kuin odottaa ja pidätellä itkua.

Imuote löytyi aina hetkeksi, yleensä siihen saakka homma onnistui, kunnes kätilö sulki huoneen oven. Sen jälkeen yritin taas itse auttaa vauvaa rinnalle siinä onnistumatta. Pian mainittiinkin lisämaito. Mulla kuitenkin tuli maitoa hyvin, joten mä pumppasin, ja sain jokaisella syömiskerralla annettua ruiskulla mun omaa maitoa hänelle. Se lämmitti mieltä vähän. Kokoajan mä kuitenkin toivoin, että etkö voisi oppia nyt imemään oikein, ettei äidillä ois niin epäonnistunut olo. Vaikka mä yritin miettiä kaikkea positiivista, että esimerkiksi imetys ei ole ainoa läheisyyden muoto jota vauvalle voi tarjota tai että en ole yhtään sen huonompi äitinä, vaikka en toistaiseksi pysty ruokkimaan häntä "oikealla tavalla".

Mä olin odottanut, että imetys on yksi tapa myös luoda suhdetta tähän uuteen ihmeeseen. Sen sijaan mulle tuputettiinkin vain kasa kaupalla erilaisia imetysohjeita, tee näin, älä noin, käännä vauva näin, älä todellakaan noin. Mulla oli pää niin sekaisin, etten mä oikeasti enää jaksanut. Mä olisin halunnut tässä vaiheessa heittää hanskat kokonaan tiskiin. Siinä missä Miska katsoi meidän poikaa edelleen liikuttuneen onnellisena, mä pystyin vain miettimään, että voiko tuon lapsen palauttaa johonkin, mistä joku, joka pystyy huolehtimaan hänestä ja ruokkimaan hänet niin kuin kuuluu, voi hänet ottaa. Tiedän, että nämä on ihan naurettavia ajatuksia, mutta synnytyksen jälkeisissä huuruissa ei ihan järki kulkenut, vaan tunteet otti täysin vallan musta.

Seuraavana päivänä taas opeteltiin ja yritettiin. Ei onnistunut. Eikä siinä vaiheessa varmaan enää onnistukaan, kun mä olen stressaantunut ja ahdistunut. Ja ei se vauvakaan varmaan nauti, kun kätilö nostelee ja muuttelee toisen asentoa. Se rauhallisuus puuttui kokonaan meidän ruokailuhetkistä. Miska yritti lohduttaa, että kyllä kaikki menee hyvin, kotona kaikki on paremmin. Niin kai. Siihen mä ehkä aika paljon luotinkin, että kyllä se kotona sitten. Tutussa ja turvallisessa ympäristössä, ilman sairaalan tuomaa stressiä. Siihen asti mennään näillä, otetaan lisämaitoa se mitä tarvitaan ja ihmetellään. Kokoajan mulla oli ihan uskomattoman paha olla, mutta yritin olla näyttämättä sitä sen enempää Miskallekaan. Mä en halunnut näyttää, etten mä pystykään olemaan pelkästään onnellinen. Suihkussa käydessä saattoi pari kyyneltä valua... edelleen mä kuitenkin uskoin, että kyllä se sitten kotona. Että pakkohan sen on.

Kotiutuessa oli tietysti epävarma olo. Osaston lastenhoitaja antoi meille ohjeet pulloruokintaan, ja siinä vaiheessa ensimmäisen kerran sain tsemppaavat sanat sairaalan henkilökuntaan kuuluvalta henkilöltä. Hän sanoi, että suurin osa oppii kyllä vielä imemään, ja että jos ei opi, ei se ole maailmanloppu. Kyllä se vauva pullollakin pärjää, pääasia on, että saa ravintoa. Ja niinhän se onkin. Muttei se vieläkään poista siitä tosiasiaa, ettei asiat mennyt niin kuin ajattelin tai niinkuin halusin niiden menevän. Raskausaikanakin joka paikassa hehkutettiin vain imetystä ja sen hyviä puolia. Ei missään puhuttu, että äidit muistakaa, että tärkein on, että vauva saa ravintoa. Vaan että kuinka imetys on suunnilleen ainoa ja oikea tapa tehdä vauva onnelliseksi ja kylläiseksi. 

Kotimatkalla pysähdyttiin kauppaan. Mun stressistä johtuen mulla ei tullut enää maitoakaan tarpeeksi, ja toki kun vauva tarvitsee päivä päivältä enemmän ravintoa, ei välttämättä oma pumpattu maito riitäkään, ja jottei kotona tule yllätystä, on hyvä olla korviketta kaapissa. Mikä sanahirviö se mulle olikaan, kun sairaalaassa lastenhoitaja sen ääneen sanoi. Mutta kyllähän mä sen tiesin, että haettava sitä on. Siinä mä tuijottelin niitä monia eri korvikkeita, miettien, mikä nyt sitten on paras mahdollinen meidän vauvalle... otin paria eri vaihtoehtoa, ja mulla oli niin syyllinen olo. Tuntui että ihmiset tuijottavat ja miettivät, että taas tuollainen äiti, joka ei kyennyt ruokkimaan lastansa sillä ainoalla ja oikealla tavalla. Mä olin ihan kylmässä hiessä kun pääsin autoon, enkä voinut odottaa mitään muuta kuin että pääsen kotiin. Tuntui niin pahalta.

Kotona sitten se todellisuus iski vasten kasvoja illan myötä. Siinä missä olisi pitänyt olla iloinen, että nyt ollaan kotona, nyt aletaan opettelemaan meidän elämää ja meidän arkea, niin mä olin surullinen ja pettynyt itseeni. Ehkä myös tavallaan hieman vauvaankin, että miksei hän voisi osata. Sitten kaikki ois helppoa. Sain hullun itkukohtauksen, ja mä vaan itkin. Katsoin mun pientä ihmettäni joka nukkui mun vieressä sängyllä, ja mielessäni vaan pyytelin anteeksi häneltä. Miska sai mut rauhoittumaan ja puhuttua mulle järkeä, jonka jälkeen alkoi huomattavasti helpottamaan. Kun mä olin saanut kasattua itseni, käytiin pitkä keskustelu aiheesta. Se, että Miska sanoi mulle, että mä olen maailman paras äiti siitä huolimatta, onnistuuko imettäminen, lämmitti ihan sairaasti. Tuli niin hyvä mieli. Miska joutui kertaamaan mulle ihan perusasiat lähtien siitä, että tärkeintä nyt on se, että meidän vauva kasvaa ja saa ruokaa, että unohdetaan se, mikä sen ravinnonlähde on. Me jatketaan meidän harjoituksia Bebeliinin kanssa, ja joku päivä me saatetaan olla siinä tilanteessa, että voidaan sanoa, että täysimetyksellä mennään. Missään vaiheessa mä en ole edes miettinyt luovuttamista. Mulle on tärkeää yrittää niin paljon kun vain mahdollista, aina kun tilanne sen sallii.

Hirveän herkkä hän on, eli kun meillä on vieraita ollut, ollaan ihan suosiolla menty pullolla. Kun me ollaan perheen kesken, mä imetän aina ensin. Joskus onnistuu ja joskus ei. Enää mä en syytä tai mollaa itseäni. Vaan tsemppaan, että ensi kerralla se mahdollisesti onnistuu. Mä olen nyt kannustava itseäni ja vauvaa kohtaan, en mieti miksi tää ei onnistu, vaan mietin miten sen saisin onnistumaan. Ja ilman mitään stressiä. En ota myöskään stressiä siitä, jollen ole saanut pumpattua seuraavalle ruoalle tarpeeksi maitoa. Sitten pulloon kaadetaan osaksi tai kokonaan korviketta. Ei se meidän vauva siitä mene rikki. Viime viikon perjantaina meillä oli heti neuvolassa painokontrolli, jossa katsotaan, paljonko ollaan saatu kerättyä vuorokaudessa painoa. Pääasiassa se mentiin korvikkeella ja pumpatulla rintamaidolla, ja tiedättekö mitä... me oltiin kiritty 180 grammaa painoa takaisin! Vuorokaudessa. Mä olin niin onnellinen. Neuvolatäti halusi tarkistaa vielä painon, että voiko se tosiaan pitää paikkaansa. No kyllä. Meidän poika on päättänyt kasvaa.

Nyt mä olen onnellinen. Lopetin kaiken stressaamisen. Nyt mä voin nauttia mun vauvastani täysin. En koe itseäni yhtään sen huonommaksi äidiksi. Ja miksi mä halusin kirjottaa tästä... koska mä tiedän nyt, etten ole yksin. Avasin tätä asiaa meidän tammikuisten fb-ryhmässä (virallisestihan me ollaan nyt helmikuisia), ja siellä oli monia äitejä aivan samassa tilanteessa. Mä sain lohtua siitä tiedosta ja he sai mun tekstistä. Tuli hyvä fiilis. Ja, meillä on jo useampia onnistuneita imetyskertoja. Sitten kun hän sen oikean otteen saa, hän pitää siitä kovin kiinni ja saattaa tunnista pariin hengailla rinnalla. Se onnistumisen tunne mikä siinä tulee, on ihan fantastinen.

Ennen Beben syntymää mä mietin usein, että mä en ikinä syytä itseäni asioista, mille en voi mitään. Ja mitä mä tein samantien kun vauvani sain... se taitaa kuulua tähän asiaan. Vaikka kuinka haluaisi ajatella vain kaikkea positiviista ja olla syyttämättä itseään, sille ei vaan voi mitään. Pikku hiljaa sitä kuitenkin karaistuu näissä asioissa varmasti. Huomenna meillä on neuvolan kotikäynti, jännittää jo nyt, mihin suuntaan ollaan menty painossa! Toivottavasti ylöspäin. Perjantaina syntymäpainoon kuitenkin oli vielä hieman matkaa, toivotaan että päästään pikaisesti siihen. Mutta tiedättekö, äitiys on parasta, mitä mä olen ikinä kokenut. Ne tunteet, mitä tuota kohtaan tuntee, on niin uskomattoman voimakkaita, etten osaa ikinä kertoa. Se on mun. Meidän. Ikioma <3

Tsemppiä kaikille äitiyteen. Tää ei selkeesti oo helppoa, koska on itselleen niin raadollinen.

comments powered by Disqus