perhe

Paska vaimo

Kun lukee nettipalstoilta, kuinka raskaus ei ole sairaus, ja raskaana pystyy tekemään ihan mitä vain ennenkin, tulee välillä ihan todella paha mieli. Normaalistihan näistä ei välittäisi sen enempää, antaisi mennä toisesta korvasta ulos, mutta kun ne hormoonit. Ne tekee kaikesta ihan vähän hankalampaa. Siellä nettipalstoilla on niin helppoa kasvottomana ruotia toisten oloja ja sitä, mitä kykenee tekemään. 

Kun on itsellä huono olo, sattuu, ja jotain jää tekemättä, kaipaisi enemmänkin henkistä tukea, kuin arvostelua, kuinka raskaana olevat naiset käyttää raskautta tekosyynä kun ei huvita tehdä jotain. Tiedättekö, kuinka aina toivoisi, kun valittaa esimerkiksi selkäkipua, että valittaisi syyttä suotta, ja selkä ei olisi oikeasti kipeä. Vaan kun asia ei näin ole. Mäkään en jaksa valittaa kokoajan, paitsi kotona. Tästä mä nostankin hattua rakkaalle miehelleni, ja kiitän häntä. En voi ikinä osoittaa sitä kiitollisuutta, jota tunnen häntä kohtaan.

On ajanjaksoja, että kaikki jää kotona hänen hoidettavaksi. Ruoanlaitto, siivoaminen, pyykinpesu ja mitä ikinä täällä kotona voikaan tehtävää olla. Selkäkivun kanssa pystyy vielä puuhastelemaan, mutta kun mulle on iskenyt nyt migreenit, jotka tulee ja menee, niin ne lamaannuttaa aika hyvin. Siinä kohtaa mä makaan puolisokeana makkarissa ja toivon, että helpottaisi pian. Ja tässäkin kohtaa Miska jaksaa hymyillä, peitellä, käskeä lepäämään ja menee esimerkiksi tekemään ruoan. On vaikeaa olla välillä niin uskomattoman avuton. Ei vaan kykene. Vaikka kuinka haluaisi. Se ärsyttää itseä, menee hermot ja sitten vielä saattaa tiuskia omasta pahasta olosta sille rakkaimmalle ihmiselle, joka tekee kaikkensa sun eteen. Ja sitten kohta saakin itkeä peiton alla itseensä pettyneenä.

Mä olen kyllästynyt lukemaan vauvafoorumeilla, kuinka vain laiskat ja paskat naiset saa kipuja raskausaikana. Sen sijaan, että pitää nostaa itseään esille, voisi enemmänkin kannustaa muita tulevia äitejä. Eikä lytätä. Mä en ainakaan ikinä halua kellekään sanoa "no hei kyllä mä pystyin". Miksi pitää sanoa? Miksi ei voi ennemmin tsempata ja tukea, antaa lohdutusta. Siitä saa itselleenkin huomattavasti paremman mielen. Usein kun on lukenut nettipalstojen tekstejä, tulee sellainen olo, että ansaitsenko mä tätä? Kun mä nyt valitan, enkä kykene elämään normaalisti, niin olenko mä ansainnut tämän tulevan ihmeen? Ja hei, tottakai mä olen. Mä päätinkin, että nyt haistatan paskat tästä lähtien jokaiselle nettikeskustelulle, joka alkaa sanoin "kyllä raskaana pystyy tekemään kaikkia asioita kuin ennenkin"! Fakta on se, että sä ehkä pystyt, mä ja moni muu ei. Eikä me olla yhtään sen huonompia. 

Ja maailman suurimman kiitollisuuspalkinnon mä tahdon antaa mun huippu miehelleni. Päivääkään ei olla jouduttu syömään eineksiä tai olemaan siivottomassa kodissa, koska mä en pystynyt. Tai kulkemaan likaisissa vaatteissa. Koska Miska on hoitanut sen kaiken. Kiitos rakas. Oon kertonut kiitokseni tuhat kertaa, mutta tuntuu, ettei sitä pysty sanomaan liikaa. Ja hormoonien keskellä on tullut itkukin, kun on vaan niin onnellinen. Kaikkeista ihaninta kuitenkin on, etten mä olisi ikinä uskonut, että Miska tulee oikeasti odottamaan tätä lasta saapuvaksi noin paljoa. Koska niin monet sanoo, ettei mies vielä samalla tavalla pysty käsittämään tulevaa asiaa raskausaikana. Kuitenkin hän ymmärtää. Hän silittää mahaa, ja laulaa mahalle. Olen onnellinen, kaikkien kipujen ja tuskien keskellä. Maailman paras palkinto on kuitenkin jo niin lähellä saapumista <3

comments powered by Disqus