bebe

Synnytystarina

Palataan 3.2 lauantai-iltaan. Me käytiin appivanhempien tykönä saunomassa ihan normaalisti, niin kuin lähes joka lauantai. Tultiin kotiin, makoilin sohvalla ja katsoin The Voice Of Finlandia. Miska istui mun vieressä ja pelasi pleikkaria. Silloin raskausviikkoja oli 40+6. Me oltiin siis jo aivan varmoja, että käynnistykseen menee, kun Bebe ei osoittanut merkkiäkään, että hän suvaitsisi jo tulla ulos. Käynnistyksen ajankohta olisi ollut 9.2 perjantai. 

Yritin siinä illalla vielä syödä tulisia wingsejä, että jos nyt kuitenkin Beben saisi savustettua ulos. No, tajusin siinä, et eihän mun wingseissä ollut edes tulisuutta yhtään, eli hukkaan meni sekin. Me painuttiin nukkumaan joskus kahdentoista jälkeen, ja nukuin ihmeen hyvin. Ei ollut perinteistä kokoajan pissalla juoksemista tai että heräsi, kun suonta vetää tai maha on jotenkin huonosti. Aamulla vähän ennen seitsemää mä heräsin aivan järkyttävään pissahätään ja lähdin vessaan. Nousin pytyltä ja tunsin, et jotain valahti pitkin reisiä suoraan vessanmatolle. Ensimmäinen ajatus oli, et ei tää voi olla totta, et mä väsyneenä nousin pytyltä ennen kuin pissasin, ja pissasin sit vasta seistessä matolle :D Sit aloin miettimään, et ei kyllä mä pissasin äsken ihan pyttyyn. Huusin Miskan paikalle (kolme vai neljä kertaa sain kiljua ennenkun se heräsi), ja sit me ihmeteltiin yhdessä siinä, et onkohan nyt kyse lapsivesien menosta. 

Poistuin vessasta ja soitin Tyksiin. Mulla kun oli streptokokki positiviinen, niin mulle piti antaa antibioottia suoneen säännöllisesti siitä alkaen, kun vedet menee. Kätilö käski puhelimessa seurailemaan ihan kaikessa rauhassa, kun oli kuitenkin vielä vähän epäselvää, onko se nyt vettä. Suljin puhelun ja sit sitä alko tulemaan ihan todella. Aina kun sain uudet puhtaat housut siteen kera, niin valahti vettä lattialle saakka. Ei tarvinnut enää ihmetellä ja mietiskellä, menikö ne vedet vai ei. Me keitettiin Miskan kanssa kahvit kuitenkin vielä, ja sitten mulla alkoi hiipimään jännitys päälle. Tuli sellainen olo, että en mä olekaan vielä valmis synnyttämään tai huolehtimaan vauvasta. Jäiks. Ekaa kertaa koko raskauden aikana se tuntui realistiselta, että nyt se vauva sitten tulee.

Me pakattiin tavarat ja itsemme autoon, ja lähdettiin ajamaan kohti Turkua. Pysähdyttiin matkalla tankkaamaan, ja Miska huutaa sitten mulle, että tankin luukku ei aukea. Meillä palaa naftavalo, eli se on pakko saada auki, koska mitään varmuutta ei oo paljonko siellä on sitä jäljellä, että oltaisiinko päästy Turkuun asti. Hetken aikaa Miska sitä yritti availla, ja sit se huusi että nyt aukes. Hehe, helpotti aika kovasti se tieto. Saatiin tankattua, ja Miska kävi vielä ostamassa itselleen eväitä. Mä sanoin, että oo nyt mielellään nopea, niin ei, hän ei pitänyt mitään kiirettä. Onneks synnytys alkoi rauhaksiin sillä että vedet meni, koska Miskan kanssa ei nopeasti näemmä pääse synnyttämään!

Me päästiin sairaalaan, kätilö otti vastaan ja laittoi käyrille. Tyhmänä en tajunnut sanoa mitään, että on vähän epämukava olo näissä omissa märissä housuissa. Ja mullahan niitä housuja oli kolmet: omat alushousut siteen kera, Miskan bokserit siteen kera, tässä välissä pyyhe ja vielä päälimmäiset housut. Siinä mä kevyesti märkänä ja pakattuna makoilin tunnin käyrillä :D Sen jälkeen kätilö tuli hakemaan lääkärin luokse, tsekattiin mikä tilanne, paljonko auki ja mitä seuraavaksi tapahtuu, mikä on meidän osoite jne. Lääkäri päätti, että laitetaan ballonki ja sen jälkeen osastolle odottelemaan, että jotain alkaa tapahtumaan. Supistukset alko aika nopeasti siitä kun ballonki asennettiin, ja mä sain tens-laitteen. Se oli tosi hyvä apu mietoihin, ballongin aiheuttamiin suppareihin. Omiahan supistuksia mulla ei ollut yhtään tullut vielä. Normaalistihan niitä olisi kaikessa rauhassa saanut odotella kotona, mutta kun mulla oli tarve sille hemmetin antibiootille, niin oli pakko mennä sairaalaan.

Ballonki irtosi neljän tunnin kuluttua, kun mä vessassa käydessä kokeilin vähän nykäistä siitä. Neljään tuntiin mahtui aika paljon askelia ympäri osastoa ja Tyksiä, yksi kappale oksennuksia (ja suuttuneita laitoshuoltajia, kun mä en ehtinyt muuta kuin työntää pään lavuaariin, joka tukkeutui) sekä kipua. Ballongin irtoamisen jälkeen kätilö sanoi, että odotellaan lääkäriä, joka tsekkaa tilanteen. Se ballonki ei ollut juurikaan tehnyt mitään... ehkä 1 cm oli sen avulla tullut aukeamista lisää, eli käytännössä aivan turha juttu ja neljä hukkaan heitettyä tuntia. Tämä lääkäri kuitenkin päätti, että meidän tie käy seuraavaksi synnytyssaliin, jossa aletaan nopeuttamaan supistuksia oksitosiinilla. Se kuulosti suhteellisen pelottavalta ja kivuliaalta. Salissa kätilö tuli esittäytymään, ja kertoi, mitä tulevan pitää. Esitteli kivunlievitysmahdollisuuksia jne. Ja niin, siinä vaiheessa kun ballonki irtosi, supistukset loppuivat myös lähes kokonaan. Joitain pieniä oli havaittavissa, mutta siinä se.

Oksitosiinitippa laitettiin, ja siinä ei kauaa kestänyt, kun alkoi tosi kipeät supistukset. Se oli sunnuntai-illalla noin seiskan aikaan. Tästä mulla alkaa sellainen aika, etten oikein muista kunnolla mitään. Muistan, että sattui ja halusin kivunlievitystä. Tensin mä olin heittänyt veke jo tässä vaiheessa, se alkoi aiheuttaa vain kipua ja pahaa oloa. Kokeiltiin ilokaasua, siitä meinasi vaan tulla oksennus, eli ei sitäkään. Loppujen lopuksi mä olin niin epätoivoinen, että otin akuneuloja selkään ja mahaan, eikä ne vaikuttanut alkuun kyllä oikeen mitenkään. Suunnilleen tunnin ne ehti olla ehkä paikallaan, ja sen jälkeen ne alkoi tuntua ihan todella pahalta, mä luulin, että kuolen niihin neuloihin, ne tuntui niin inhottavalta :D Mä huusin ja kätilö repi niitä hemmetin neuloja pois. 

Miskaan mä en pystynyt koko synnytyksen aikana pitämään mitään yhteyttä, ja jos se yritti puhua mulle tai koskea muhun, niin mä vaan kauniisti pyysin olemaan hiljaa ja menemään pois. Mut en mä kuulemma kauhean ilkeä ollut. Kerran vaan kerroin hänen olevan ihan v*tun paska ja painua v*ttuun. Mä istuin välillä sängyllä, välillä keintuolissa, sitten mä taas ravasin ympäri salia tippatelineen kanssa, sit mä taas seisoin, jossain vaiheessa nojasin sänkyyn cuben kera, ja sen aattelin et heitän kohta lasista ulos, kun se oli ihan hiton ärsyttävä, kun ei pysynyt paikalla siten miten mä halusin sen pysyvän. 

Mulla ei ollut hajuakaan ajankulusta, mä vaan toivoin kuolevani ja mietinkin, että miten pääsisin mahdollisimman nopeasti nyt pois, kun mä en enää meinannut jaksaa sitä kipua. Miska nukahteli millon mihinkin, ja siinä vaiheessa kätilö hieroi mua selästä ja rauhoitteli, ja sai hetkeksi ajatukset edes muualle. Jossain vaiheessa yötä mä aloin olemaan niin väsynyt, ja ne oksitosiinin aiheuttamat supistukset oli niin järkyttäviä, etten mä saanut edes hetkeä levättyä, että mun oli pakko pyytää, että voidaanko se oksitosiinitippa sammuttaa hetkeksi, että mä saisin edes vähän levättyä. Sovittiin, että katsotaan mikä tilanne, ja toimitaan sen mukaan. Mä olin monta tuntia kärvistellyt niissä hemmetin kivuissa, niin mun teki mieli kuristaa kätilö, kun hän toteaa, että tilanne on edelleen sama mitä monta tuntia sitten. Mulla pääs itku ja mä en pystynyt muuta kuin sanomaan, että mä en jaksa näitä kipuja enää, että mä kuolen ennemmin. Miska havahtui keinutuolista ja huus kätilölle, ettei ketään ihmistä voi pitää tollasissa kivuissa ilman kunnon lääkettä, ja et ei toinen jaksa enää myöhemmin ponnistaa, jos nyt menee kaikki voimat tähän.

Silloin kätilö alkoi väläyttelemään ajatuksia epiduraalista, ja että pyytää lääkärin katsomaan. Lääkäri tuli ja teki tutkimuksensa, ja tilattiin anestesialääkäri paikalle antamaan epi mulle. Samalla hän huomasi, että mulla oli vielä joku kalvo puhkeamatta. Se puhkaistiin. Sattui niin hemmetisti, kun piti vääntää selkää niiden supistuksien keskellä epiä varten, mutta voi luoja, mä ehkä hetken luulin, että mä kuolin, kun sain sen epin ja sen vaikutus alkoi. Ei tuntunut mitään. Oli niin hyvä olla. Mä nukahdin, heräsin tosin kun kätilö jäi ottamaan verenpaineita, mulla itseasiassa laski ne tosi alas, ne oli muistaakseni 64/49 alimmillaan. Tässä vaiheessa kätilö laittoi mulle pähkinäpallon jalkojen väliin auttamaan avautumista, ja sit mä nukuin pari tuntia onnellisena. Heräsin, kun kivut alko taas tulemaan, ja pyysin lisää epiä. Sain yhden lisäannoksen, ja myöhemmäksi se laitettiin tulemaan perfuusorista kokoajan. 

Aamuvuoron tultua töihin, sieltä tuli tuttu kätilö illalta töihin ja hänellä oli mukanaan opiskelija. Kello oli siinä vaiheessa kai suunnilleen kahdeksan, ja kuudelta mä olin muistaakseni saanut kuulla olevani 7 cm auki. Kahdeksalta kätilö tsekkasi, että hyvin on Bebe laskeutunut ja kun mä kyselin, kauankohan tässä mahtaa vielä mennä, niin totesivat, että kyllä he ehtivät näkemään, kuka sieltä maailmaan putkahtaa. Siinä niitä supistuksia taas tuli, välillä ihan tosi kipeitä taas, kätilö käski kokeilla nousta sängystä pois, istumaan keinutuoliin. Menin, ja siihen loppui supistukset samantien. Hetken odottelin, ja ei mitään, joten meninpä takasin sänkyyn, jolloin ne alkoi taas heti.

Aika on mennyt kauhean nopeasti tässä välissä, mä en juurikaan taas muista, että mitä siinä sitten on tapahtunut, mutta kai se on mennyt supistusten keskellä vaan. 10 aikaan mä sanoin Miskalle, että alkaa olemaan ehkä sellainen olo, että pitäisi ponnistaa mutta kun en mä oo ihan varma, että kuvittelenko mä vaan. Seurailtiin siinä, ja jossain vaiheessa mä jo totesin, et ei vissiin ookaan sellanen, et kuvittelin vaan. 10.30 tuli kuitenkin niin vahva ponnistamisen tarve, et pyysin Miskaa kutsumaan kätilön paikalle. Alkuun mä en oikein tajunnut miten ponnistaa, ja sen takia ponnistusvaiheeseen menikin 44 minuuttia, kun vasta puolen tunnin jälkeen uskalsin alkaa ihan oikeasti kunnolla ponnistamaan. Sattui ihan hitosti, Miska ja kätilöt yrittää tsempata ja mulla meinas usko loppua. Kun mä kuulin kätilön suusta, että nyt viedään ihan viimeisiä ponnistuksia, se lohdutti ja sain voimaa niihin. Hetken päästä kätilö sanoi, että vauvan pää on tässä, tahdotko kokeilla. Mä kokeilin ja tunsin hiukset. Miskan kanssa siis mietittiin koko raskauden ajan, että onkohan hänellä hiuksia ja olihan hänellä niitä vaikka kuinka <3 

Beben pää oli suunnilleen vasta puoliksi ulkona, kun hänellä tuli jo niin kovin asiaa, että hän yritti alkaa meille huutelemaan sieltä. Muutamia ponnistuksia vielä ja sitten tuli helpottava tunne. Paine hävisi, eikä sattunut. 11.14 Bebe putkahti tähän maailmaan. Kun mä näin sen pienen sammakon ja kuulin hänen huudon, mulla tuli luonnollisestikin itku. Tässä vaiheessa katsoin isimiehen suuntaan, joka raskausaikana totesi, että hänellä ei kyllä varmastikaan tuu itku synnytyksessä, kun ei sitä tajua vielä siinä hetkessä, että mitä oikeasti tapahtuu... no, isihän itki ehkä enemmän kuin äiti. Bebsukka nostettiin mun rinnalle, ja mä olin niin onnellinen <3 Miska piti meitä kainalossa ja siinä me oltiin, meidän perhe. Se kaikki kipu oli nyt pois ja synnytyksestä selvitty. Ja siinä mun rinnan päällä möllötti maailman paras palkinto. Meidän poika.

Jälkeiset tuli muutaman minuutin kuluttua ja kaikki meni muutenkin kivasti. Eikä tullut yhtään tikkejä! Hetken me siinä oltiin perheenä, kunnes kätilö nosti Beben Miskan paidan alle ja mä lähdin suihkuun. Sen jälkeen odotettiin vaan, että päästään osastolle siirtymään meidän perhehuoneeseen. Mulla oli ihan loistava olo, en ois uskonut, ei tuntunut oikein miltään. Huippufiilis vaan, että nyt meidän vauva on ihan oikeasti täällä. Synnytyksen kokonaiskesto 16 tuntia 35 minuuttia. Ponnistus 44 minuuttia. Jälkeiset 21 minuuttia.

Maanantaina ja tiistaina ajattelin, että mulle jäi kauhea trauma synnyttämisestä, enkä varmaan tee sitä enää uudelleen. Miten nyt? Kyllä, kaikkineensa synnytys oli ihana kokemus, huikeata kokea se ja nähdä, mihin naisen kroppa kykenee. Jonain päivänä mä palaan mielelläni synnytyssaliin <3