musiikki

La la Land – jazzia, unelmia ja hetken eskapismia

Golden Globe voitoistaan viime viikolla esillä ollut, vanhojen hollywood-elokuvien ja musikaalien maailmaa kohti kurottava elokuva La la Land tuli vihdoin ensi-iltaan Suomessakin. Koska elokuvan käsikirjoittajan ja ohjaajan, Damien Chazellen, edellinen tarina Whiplash jäi osaltani näkemättä, niin nyt oli kiiruhdettava heti leffateatteriin kun La la Land saapui nähtäväksi. Musiikkiin liittyvät elokuvat tietysti houkuttavat kirjoittajaa ja hetki eskapismia jazzin sävelin on aina tervetullutta! Whiplash, joka täytynee vielä joskus katsoa, nojasi myös jazziin, mutta kuvasi käsittääkseni karummin unelmien tavoittelua ja niiden hintaa. La la Land puolestaan tarjoilee sadunomaisia hetkiä, kauniita ympäristöjä ja menneen ajan romantiikkaa nykyhetken ja realismin kuvausten välissä. Chazelle, rumpali itsekin, tarjosi La la Landia pitkän aikaa studioille, mutta elokuva ei herättänyt kiinnostusta ja jazziin nojaavaa tarinaa pidettiin menneen talven lumena. Menestyneen Whiplashin jälkeen rahahanat kuitenkin viimein aukesivat ja elokuva saatiin tehtyä.

La la land, jota pidetään Los Angelesin lempinimenä, viittaa elokuvan kontekstissa paikkaan, jonne ihmiset saapuvat tavoittelemaan usein epärealistisina pidettyjä unelmiaan, paikkaa, jossa ollaan erillään todellisuudesta. Elokuvassa päähenkilöt tavoittelevat unelmiaan näyttelemisen ja jazzin saralla. Pettymyksiä tulee, mutta lopulta sinnikkyys ja omasta visiosta kiinnipitäminen palkitaan. Rakkautta ja romantiikkaa on tietysti mukana ja musiikki tukee näitä kuvia ja tunteita vahvasti.

Ryan Goslingin esittämä jazz-pianisti haaveilee vanhan liiton jazz-klubista, jossa soitto soi perinteiseen tyyliin: melodisesti ja akustisesti. Kohtauksissa vilisee viitteitä jazzin historiaan ja tuttuihin nimiin Charlie Parkerista lähtien. Goslingin esittämä Sebastian selittää Emma Stonen hahmolle Mialle jazzin monimuotoisuutta ja sen kokemisen ja näkemisen tärkeyttä. Watsonilla ja Goslingilla on oma yhteinen teemakappaleensa City of stars, jonka kaihoisa sävel linkittyy elokuvan alkupuolelta loppukohtaukseen. Jazzin tuntijat voivat hakea elokuvasta tarkempia termejä sille ”oikealle” jazzille, jonka perään elokuvassa haikaillaan. Netissä on jo käynnissä kirjoittelua elokuvan jazz-puheesta, jota on ihan mielenkiintoista seurata jos asia kiinnostaa. Kirjoituksissa puhutaan neo-bopista, tyylistä, jossa akustisuus ja melodisuus ovat keskiössä sekä jazzin fuusiosta, jota on ollut jo vuosikymmen ajan. Elokuvassa nimittäin Sebastian lähtee rahan takia mukaan menestyvään bändiin, jossa tehdään uudenlaista jazzia, konesoundit fuusioituvat jazziin. Elokuvan katsoja, joka ei ole niin perehtynyt jazziin, ei varmasti näihin asioihin juuri kiinnitä huomiota. Populaarikulttuurissahan vedetään usein mutkat suoriksi, ja elokuvan tarinan kannalta oleellisin tuodaan esiin ymmärrettävästi, vaikka jazzin historiaan yksinkertaistaen.

Elokuvan aikana mietin pianon soittoa ja koitin selvittää soittaako Gosling itse pianoa. Lopulta lueskelin kotona elokuvasta ja sen tekemisestä ja tosiaankin Goslingin kerrotaan soittaneen itse kaikki elokuvan pianokohtaukset. Tämän takana oli kolmen kuukauden intensiivinen harjoittelu, 2 tuntia kuutena päivänä viikossa. Kenties sormet eivät liikkuneet yhtä rennosti koskettimilla kuin ammattipianistilla, mutta autenttisuutta se toi elokuvaan ja on hatunnoston arvoinen asia. Myös Goslingin ja Stonen laulamat laulut toivat sympaattisuutta ja aitoa tunnetta esityksiin. Kontrabasson ja akustisen pianon kuuleminen sopivat tunnelmaan ja saivat minutkin toiseen maailmaan. Vanhan maailman estetiikkaan kurkottavat musiikkikohtaukset lauluineen ja tansseineen olivat minulle elokuvan parasta antia, niitä hetkiä kun sai hetkeksi kadota toiseen maailmaan, ehkä juuri sinne la la landiin. Elokuvan loppuratkaisu sai kuitenkin itseni loppuillaksi sijoiltaan, mutta käykääpä katsomassa itse mitä se teille aiheuttaa!

                    "City of stars, are you shining just for me?"

- Susanna

comments powered by Disqus