matkailu

Äiti lähti lomalle

Tämä oli mulle ensimmäinen kerta, kun matkustin yksin, mikä jännitti kohtuullisen paljon. Vatsanpohjassa jännitys stressi mölisi kotoa lähtien.
Erityisesti jännitti se, ettei ei ole ketään kenen kättä puristaa, jos tulloo paniikki, kun tuo lentäminen ei ole mun juttu.

Meinaan vuosia sitten kotiinpaluu matkalla Vietnamista oli varmaan noin 20min kestänyt aivan jäätävä-turbulenssi-höykytys. Se vavisutti konetta niin paljon, että olin silloin ihan varma, että nyt tuli loppu ja se kone tippuu alas. Perse hyppi penkissä eikä pystyssä pysynyt. Tai ainakin näin mä sen kauhun hetken muistan.

Sen lennon jälkeen aina, kun hitusenkin höykyttää niin sydän pomppaa kurkkuun, syke kohoaa pilviin ja sellainen hyvin pelon ja ahdistuksen sekainen olotila valtaa mielen.

Positiivista oli huomata, ettei yksin matkustaminen ollutkaan niin yksinäistä.

Sain ensimmäistä kertaa täysin itse päättää mihin suuntaan lentokentällä kävelee, mihin kahvilaan torppaa hanurinsa istumaan, milloin nyt tekee mitäkin, niin se oli jokseenkin vapauttavaa. Näinkin pienet ja mitättömän tuntuiset asiat ovat ihan uudessa roolissa tänä päivänä.

Frankfurtin kentällä istuessa oli hauska seurata ihmisiä. Vastaan käveli muun muassa nunna ihan täysissä nunnan releissä. Oli musta kaapu, huntu, valkoiset kaulukset ja iso risti roikkui kaulassa. Hänen jälkeen näin kuinka suuri joukko juutalaisia (pappeja?) mustissa puvuissa, lierihatuissa, partoineen ja pulisonkeineen suunnisti portilta yhdelle lennolle. Heitä siis oli vähintäänkin parisen kymmentä. Ketään niin sanotusti normaaliin asuun pukeutunutta ei näkynyt menevän samalle lennolle. Liekkö ollut joku yksityislento herroilla. No enivei se joukkonäky oli jokseenkin hämmentävä.
Olo oli kuin ”Ummikot ulkomailla” tv-sarjasta.

Missä kiven sisällä olen ollut viimeisen vuoden kun nämä "normaalista poikkeavat" ihmiset saa mut näin hämmentymään?

Kun istuuduin koneeseen, niin vieressäni istui venäläinen, ilmeisesti vastarakastunut pariskunta. He eivät kuitenkaan saaneet jäädä näille paikoilleen, sillä he eivät ymmärtäneet englantia ja istuessaan ”exit” paikalla on ymmärrettävä vähintäänkin englantia.
Pariskunta siirrettiin toisaalle istumaan mikä oli sinänsä ihan mukava veto, sillä vaikkakin rakkaus on ihanaa ja hieman kadehdin, ettei se ole enää Antin kanssa tuollaista alkuhuumaa, niin sitä loputtoman kielarin lotinaa en ehkä olisi jaksanut kuunnella koko 2h lentoa.

Sain pariskunnan sijaan viereeni istumaan intialaisen naisen jonka kanssa juttelimme niitä näitä.
Kun virvoitusjuomatarjoilu saapui paikalle, tämä nainen tilasi tomaattimehua, jonne sekoitti suolaa ja pippuria.

Mietin mielessäni, että kuka oikeasti voi juoda tuota?

Samaan aikaan mun ajatuksen kanssa tämä nainen tokaisi, ettei ennen ymmärtänyt kuka voi juoda tätä mutta kuulemma se koneessa maistuu erilaiselle. Ilmanpaine sekoittaa kuulemma makuhermoja, että koneessa se maistuu hyvälle, kun taas maanpinnalle ihan kamalalle. Samaa totesi myös juomia tarjoillut lentoemäntä.

Koska lähes kaikkea pitää kokeilla, niin tästä makuilmiöstä kiinnostuneena annoin tomaattimehulle mahdollisuuden…se ei ollut pahaa mutta ei se ollut hyvääkään. Sellainen njääh-makuelämys mikä ei vielä saanut muutamaa huikkaa enempää mahdollisuutta. Ehkä paluumatkalla uusi yritys.

Mutta jotenkin siistiä tämäkin, että ilman tuota intialaista naista olisi tämä makuelämys jäänyt kokematta.

(Tässä kohtaa tekstiä viisi päivää on hurahtanut ohitse ja olen Maltan kentällä odottamassa paluulentoa)

Mitä jäi käteen Maltasta?

Ymmärrän kyllä miksi ystäväni paikasta tykkää. Malta on kaunis paikka, kirkkaan turkoosin jopa sellaisen ”mentholin” väristä vettä, niin romanttisia ja kauniita paikkoja (kaupunki täynnä ihania kotiovia) sekä sitä valoa ja lämpöä.

Nämä pienet kujat olivat niin kauniita.

Illat olivat vilpoisia, ilman pitkiä housuja sekä takkia ei olisi vielä tarjennut. Sesonki Maltalla on vasta alkamassa. Sinänsä kiva, että ei ollut turisteja niin paljoa liikenteessä. Mulle kelpasi enemmän kuin hyvin se +20 astetta.

Onneksi otin matkaan mukavat tennarit, sillä me käveltiin lähes joka paikkaan. Viiden päivänä aikana kilsoja kertyi joka päivä 10-20km väliltä ja siihen päälle juoksutreenit niin sai kyllä hyvällä omalla tunnolla nauttia myös ruokapuolesta.
Josta päästäänkin syömiseen eli mun toiseen lempiharrastukseen. Malta sai siinä kyllä pisteet kotiin. Ihan äärimmäisen hyvää ruokaa!
Annokset olivat kookkaita eikä lihoissa säästelty. Söin elämänä parhaimmat lohi-avokado sekä naudanliha salaatit.

En tiedä mitä tolle naudan lihalle oli tehty, se oli rapeaa, makeaa ja lihaisaa samaan aikaan.

Paikalliset syövät pupuja, jota munkin oli tarkoitus maistaa viimeisenä dinnerinä mutta koko päivän ulkoilun jälkeen päädyimme kotia lähellä olevaan intialaiseen (ei vaan enää jaksettu kävellä pidemmälle) jossa sitä ei ollut tietenkään ollut listalla. Sen sijaan söin ehkä elämäni parasta intialaista, se riisi ja yrtti kana oli jotain aivan mielettömän hyvää.

Ravintolavalinnoissa tuli vain yksi ”sökö” paikka vastaan. ”Sökö” tarkoittaa siis ravintolaa josta saa aivan ylihintaista, ei sen hinnan arvoista ruokaa sekä lisäksi useimmiten myös huonoa palvelua. Siellä söin ylihintaisen sekä mitään sanomattoman salaatin.

Meidän päivät toistivat aika pitkälti samaa kaavaa. Heräämisen jälkeen lähdin juoksemaan, kun kaverini teki töitä himasta käsin. Sen jälkeen yhdessä lounaalle josta jäimme kaupunkiin pyörimään. Kahvin kautta limulle & viinille, vähän kauppoja, vähän nähtävyyksiä ja taas kahville, jonka jälkeen kello olikin jo dinneriä vaille valmis. Siitä takaisin kotiin illalla ja sänkyyn.

Käytiin treenaamassa leikkipuistossa.

Tämä kaava sopi enemmän kuin hyvin. Tämä oli ensimmäinen lomani aikoihin, kun en ollut googlannut mitään Maltan ”things to do & see” - listoja vaan halusin vaan mennä sinne olemaan. Ja mehän oltiin, nautittiin ja jauhettiin.
Hyvää ruokaa, aurinkoista säätä, terasseja, kauniita kaupunkeja, ihanaa seuraa, naurua, pojista puhumista sekä ystäväni sinkkuelämän analysointia.

Ja se oli juuri sitä mitä tarvitsin. Nähtävyyksien sijaan aikaa olla vaan Jenni.

Ainoa asia mikä ei lomallakaan onnistunut oli nukkuminen. Ei sitä näköjään osaa nukkua ilman häiriötekijöitä.

Tiedä sitten johtuuko osittain nyt imetyksen lopettamisen jälkeen kropassa olevasta hormonaalisen tilan muutoksesta (millonkas ne hormonit nyt viimeksi olisi olleet edes balanssissa). Mene ja tiedä.
Ensimmäinen yö meni pieleen, kun kävi ylikierroksilla pitkästä matkustamisesta ja hereillä olosta, pari seuraavaa ehkä liian kuormittavien päivien takia. Mehän tosiaan liikuttiin ihan jumalattoman paljon ja saatoin siihen nähden syödä jopa liian vähän, vaikka isoja annoksia suusta alas menikin. Tai sitten niiden muutaman alkoholiannoksen takia. Mistä näitä tietää.

Oliko öiden syynä sitten ne hormonit vai mitkä, niin kuiteskin positiivisin mielin tässä ollaan. Loma lusittu, kotiin paluu on mieleinen juttu ja sekin, että nyt ei ole enää viimeiseen kolmeen päivään tissit ladanneet maitoa. On ihan super mukava saada omat tissit takaisin eikä enää kuljettaa niitä jäätäviä mega lolloja matkassa mukana.

On muuten ihana tunne tuntea pitkästä aikaa ikävää. Tämä viisi päivää oli juuri sopivan mittainen loma.
Kaipaan kotiin mun poikien luokse. Mä niin rutistan niitä molempia.

(Tässä kohtaa kirjoitusta ollaan jo takaisin kotona)

Kun kone oli tekemässä lähtöä Maltalta Frankfurttiin, niin tuli ilmoitus, että joudumme odottamaan lähtöä vielä 45minuuttia, koska Frankin päässä oli ilmeisesti jonkun kokoinen myrsky. Tämän vuoksi koneet eivät päässeet laskeutumaan siellä ajallaan, niin me jäimme odottamaan aikaa, kun kannattaa edes lähteä liikkeelle.
Eipä siinä muuten mitään mutta mun lentojen välinen vaihtoaika Frankin päädyssä oli vain tunti, niin sain sitten koko lennon ajan jännittää, että ehdinkö jatkolennolle (Frankin kenttä kun ei ole ihan sieltä pienimmästä päästä) ja tuleeko tästä ilmoitetusta myrskystä ilmakuoppia eikä mulla ollut kenenkään kättä puristettavana.

Lento oli onneksi jälleen tasainen, ei kuopan kuoppaa. Laskeuduimme samaan terminaaliin josta jatkolento Helsinkiin lähti ja kävi niinkin täpärästi, että silloin kuin koneen renkaat koskettivat asfalttia, niin alkoi jatkolennon boardaus.
Sitä sai kuulkaas kohtuullisen sukkelaan kassien kanssa juosta, nappaa matkalta mukaan kulahtaneen leivän (sillä oli tarkoitus syödä kentälllä), vesipisteestä vettä ja ampasta seuraavalle portille josta suoraan sisään koneeseen.
Se oli tehokas 15min vaihto etten sanoisi.

Kotiin pääsin kahden aikaan yöllä. Antti lupasi ottaa aamuvuoron Oliverin ensimmäisiin päikkyihin asti, että saisin nukkua mutta enhän mä malttanut. Halusin mennä rutistamaan mun rakkauspakkausta heti pikimmiten, kun hän aamulla makuuhuoneen ovea paukutteli.

Oliver ei ole ollut kuulemma moksiskaan siitä, että olin poissa. Eikä sen puoleen ollut moksiskaan siitä, että tulin takaisin. Odotin sellaista into piukeena olevaa ilmettä sekä konttaus ryntäystä äidin luokse mutta se jäi haaveeksi. Vahvistimen volumin säätönappula oli mielenkiintoisempi, kuin makuuhuoneesta esiin kömpinyt äiti.

Pojilla oli mennyt loistavasti yhdessä. On kerrassaan siistiä huomata, miten Antti sai viidessä päivässä luotua ne omat tavat ja rutiinit tehdä päivittäisiä asioita.
Miltein meinasi iskeä pieni mustasukkaisuus ja sellainen ”eipäs kun näin” – kohtaus päälle mutta onneksi se tyhmä ajatus meni ohi.

En tiedä huomaako Antti itse mutta mä näin heti, että hän on tämän kahden keskisen ajan jälkeen paljon itsevarmempi vanhempi.
Jos saan käyttää kulahtanutta lausahdusta ”on puhjennut kukkaan”, niin Antti on mun silmissä puhjennut nyt isän rooliin.
Sellaiseksi miksi olen hänet isänä aina mielessäni ajatellut (vaikea selittää), niin se on nyt tullut paljon vahvemmin esille.

Ja siis voi apua!
TÄNÄÄN mun pikkuvauvasta tuli taapero!

Pikkuherra saa juhlansa ensi lauantaina. Pidetään yhtä pienimuotoiset kestit, kun mitä olivat hänen nimiäiset.
Katsotaan sitten pari vuotiaana ehkä isommin, kun hän jo ymmärtääkin juhlien päälle enemmän.

T. Jenni