perhe

Ajatuksia synnytyksestä ja imetyksestä

Mihin tämä aika oikein menee?

Vastahan näin ne kaksi viivaa tikussa ja nyt ei ole enää kuin muutama kuukausi siihen, että saamme oman kuolaavan sinappikoneen rikastuttamaan meidän elämää. Tänään alkaa jo raskausviikko nro 29.
Kohtahan se lapsi muuttaa jo pois kotoa. :D

Ensimmäinen kuva "käännetty" jonka vuoksi tatuointi ei näy.

Neuvolassa on pohdittu useaan otteeseen omia mietteitä koskien muun muassa synnytystä ja imetystä. Mitä ajatuksia ne herättävät.
Samaten läheiset ja ystävät ovat kyselleet samoista aiheista joten on niitä tässä joutunut väistämättä pohtimaan.

Millainen äiti musta tulee?

Synnytys

Olen kuullut erilaisia synnytystarinoita laidasta laitaan. Olen kuullut tarinoita, jotka järkyttivät korvia ja pientä mieltäni sekä sen toisen ääripään jossa se vauva ”vain pulpahti ulos”.
Ja näiden ääripäiden väliin mahtuvat toiset kymmenet erilaista tarinaa ja kokemusta koko skaalan pituudelta.

Minun kokemus ei tule olemaan sama kenenkään kanssa. Siitä tulee juuri sellainen, kun minun tapauksessa tulee. Synnytys on kyllä sellainen juttu mikä on aina täysin yksilöllistä.

Tulen todennäköisesti varautumaan henkisesti siihen kaikista pahimpaan. Eli aivan sanoinkuvailemattoman järkyttävään kipuun ja tuskaisen pitkään synnytykseen. Tilaan jossa tekisi mieli ampua itseä päähän.
Kaikki mahdolliset kivunlievitykset otan vastaan siinä tahdissa, kun niiden aika on. Kipu ei ole asia josta nautin tai jota haluan tuntea yhtään enempää kuin on pakko.

Vaikka olen yleensä positiivinen, niin tässä kohtaa maalaan mieluummin hyvinkin julman näköisiä piruja sienille ja laitan ylle sen negatiivisen pessimistin asenteen. Tällöin lopputulos saattaa ollakin jotain muuta. Mahdollisesti positiivisempi kuva siitä mitä tapahtuikaan.

Kuulemma oman äidin kokemukset vastaavat semi samoissa määrin sitä millainen oma synnytys tulee olemaan. Surukseni en voi äipältä kysyä, että millainen minun tai siskoni synnytys oli, sillä hän tiirailee meidän molempien matkaa äideiksi pilven reunalta. Äidistä otan kyllä mallia kasvatuksen puitteissa paljonkin. Siskon synnytys uppoo siihen karumpien synnytystarinoiden lokeroon.

Onneksi olen saanut seurata läheltä hänen matkaansa äidiksi viimeisen 1,5 vuoden ajan. Siskolta olen oppinut paljon, saanut hurjasti vinkkejä ja nähnyt mitä se vauva-arki todellisuudessa on. Hän ei (ainakaan tunnu) tuputtavan omia kasvatus tapojaan mutta olen niistä poiminut juttuja joiden näen toimivan myös omalla kohdalla.

Imetys

Tämä on se iänikuinen kuuma peruna missä varmasti jokainen äiti tuntee olleensa vähintään kerran ”paska mutsi”.
En aio ikinä, koskaan liittyä Äitylit-facebook ryhmään. Se on mielestäni pahin virhe minkä tuore äiti voi tehdä.

Imetyksestä ollaan niin montaa mieltä ja jotkut ovat hyvin vahvasti sitä mieltä, että se on ainoa ja oikea tapa ruokkia lasta. Korvikemutsi on täysin paska mutsi.
Ja joku kehtaa vielä laukoa näitä mielipiteitä ääneen sille tuoreelle äidille joka on muutoinkin ihan hukassa. Nämä ajatukset voisi mielestäni jokainen pitää täysin omanaan. On julmaa haukkua niitä jotka eivät imetä sillä tuntematon ei voi tietää tarinaa sen päätöksen takana.

Itse olen asian suhteen hyvin avoimin mielin. Jos maitoa tulee ja imetys onnistuu, niin sillä mennään. Jos maitoa ei tule tai rinnalla oleminen on jatkuvaa taistelua niin en jää hakkaamaan valmiiksi väsynyttä päätäni enempää seinään. Tehdään sitä mikä on toisiksi parasta.

Tästäkin ajattelusta olen jo saanut kuulla hämmentyneitä kommentteja. Että tämmöisenä "terveysintoilijana" minun luulisi antavan lapselleni vain ja ainoastaan sitä parasta ja sitä terveellisintä. Ihan sama mikä sen ”hinta” on noin onnistumisen ja pään kestävyyden suhteen.

Jälleen olen kuullut niitä tarinoita imetykseen liittyen. Olen nähnyt rinta vauvoja ja korvike vauvoja. Kaikki ovat yhtä hyvin kehittyneitä sekä yhtä paljon tai vähän sairastavia. Ei puolin, eikä toisin mitään eroa.

Ideaalein tilanne olisi se, että voin tehdä molempia. Korviketta ja tissiä. Tai ainakin pulloon pumpattua maitoa.

Tämä siksi, sillä haluan myös Antin osallistuvan vauvan ”kokonaisvaltaiseen” hoitamiseen, ei vain vaipan vaihtoon. Ja haluan hänen kokevan oman lapsen syöttämisestä tulevan bondauksen tunteen ja saavan myös kahden keskistä aikaa vauvan kanssa.

Ja tiedän, että itse haluan ja tarvitsen aikaa yksin. Tarvitsen aikaa olla yksin sekä aikaa ystävien kanssa. Mennä omiin juttuihin ilman lasta tietäen Antin ja babyn pärjäävän kotona.

Eli sillä mennään mitä tuleman pitää. Imetykseen liittyy monta tekijää eikä kaikkeen voi vaikuttaa itse. Olen tehnyt päätöksen, etten kuuntele tämän asian suhteen muiden mietteitä, en sitä, miten he ovat tehneet vaan teen sen, kuten se nyt meidän perheessä parhaiten onnistuu.

En ota itseeni enkä aio vajota siihen monttuu, että haukun itseni, mikäli se ei luonnistu.

”Aseta happinaamari ensi itsellesi ja sitten lapsellesi”

Tämä seuraava mietteeni varmasti herättää ajatuksia puolesta ja vastaan.

Olen sitä mieltä, että olen nyt ja tulen aina olemaan elämäni tärkein henkilö. Siis kun puhutaan hyvinvoinnista.

Vaikka meille tulee vauva niin en aio laiminlyödä omaa hyvinvointia. Sillä oman hyvinvoinnin laiminlyönti säteilee siihen, millainen äiti olen. Jos voin huonosti niin en voi mitenkään olla se paras äitiversio itsestäni. Kun voin hyvin, niin olen parempi äiti sekä vaimo.

Tottakai tämä vauva tulee olemaan meidän perheen napa. Se tärkein ja rakkain. Jonka puolesta on valmis kuolemaan. Jonka aikataulun mukaan eletään. Mutta se vauva ei asetu hyvinvointini edelle. Hän nousee siihen samalle viivalle.

Tämä ajattelutapa ei tee minusta itserakasta paskiaista vaan myös itseäni rakastavan äidin.
Minäkin olen tärkein.

Tämä on meidän juttu.

Toki tulevaa elämää vauvan kanssa ei voi suunnitella etukäteen. Mutta on hyvä pitää omat ajatukset kirkkaana siihen mihin pyrkii eikä anna muiden ihmisten vaikuttaa omaan tapaansa olla äiti ja perhe.
Vinkkejä kyllä kuulen ja otan vastaan, kun sellaisia tarvitsen mutta muutoin haluan itse löytää yhdessä Antin kanssa meidän tyylin toimia perheenä ja vanhempina.

Aurinkoista uutta viikkoa!

-Jenni-