lapsettomuushoidot

Ei lasta mutta p*skaa...

Kyllä just sitä itteään...

Sieltä ne kuukautiset taas maanantaina tulivat. Kolmas hoitokerta jätti toden sanomatta.

Aviomieheni positiiviset sanat "no kyllä se vielä onnistuu, mä olen ihan varma siitä"  menivät kuin tyhjille seinille. Samoin anopin ja siskon jaksuhali toivotukset.

Tuntuu, että alan olemaan kohta turta näille pettymyksille. Aiempaa kyynisempi ja muuttumaan yhä enemmän pessimistiksi tämän vauva-asian suhteen. Muutaman vittu-perkele-kyyneleen jälkeen halusin vaan unohtaa koko asian. Kävin purkamassa paskan olon intervalli treenillä itsestäni pois. Eipä ollut aikoihin jalat sykkineet yhtä vaihdikkaasti matolla.

Tämä vauvatehtailu alkaa mennä ihan samaan kastiin mun kalastajan lahjojen kanssa. Vaikka heittää sata kertaa virveliä lammikkoon niin sieltä nousee vain kuraa pinnalle.

Onneks uusi työ pitää ajatukset suurimman osan ajassa poissa tästä vauva-projektista. Ei kerkiä miettimään kun töitä riittää ja itseasiassa hyvä niin. Mieluumin uppoudun niihin kuin tämän syövereihin. En halua enää elätellä liian suuria toiveita. Ei se raskaus niillä toiveilla ilmaannu. Sen sijaa saa oloni vain tuntumaan paskalta ja vialliselta kun ei onnistu.

Mitä niin pahaa mä olen tehnyt ettei meille nyt suoda tätä raskautta?

Miten helvetissä joku voi tulla kumilla ja e-pillereillä raskaaksi kun tämä näyttänee olevan niin saakelin monimutkaista ilmankin?

Tässä omien ajatusten myllerryksen keskellä unohdin täysin kysyä miltä tämä miehestäni tuntui. Olin itsekkäästi vain ajatellut omaa pettymystäni.

Myöhemmin kysyttäessä Antti kertoi myös tuntevansa pettymystä eikä uutinen hänestäkään kivalle tuntunut. Hän kuitenkin pyrkii vuokseni pysymään postiivisena. Kuulemma mun mielentilat heittelee ison aaltoliikkeen omaisesti niin hän tuntee tarpeelliseksi olla se tasainen ja positiivinen siitä kohtaa kun mä vellon siellä aaltoliikkeen pohjalla. Että ei se auta asiaa jos hänkin masistelee kanssani. Sanoi olevansa täysin varma siitä, että kyllä me vielä onnistutaan. Hän ei ole siitä yhtään huolissaan. Ainakaan vielä. Jos vuoden päästä ei ole hyviä uutisia saatu niin sitten saattaa hänkin huolestua ja siihen asti tulee vain olla kärsivällinen.

Onneksi Antti on kärsivällinen koska mä en ole. Ja onneksi mulla on tollanen mies rinnalla. Se jaksaa kattoa ja kuunnella mun purkauksia.

Tämä valittaminen auttaa tietty ihan sikana mutta on pakko saada purkaa. On jotenkin helpompi kertoa omista tunteista kirjoittamalla kuin verbaalisesti. Oksentaa pään sisältä asiat tekstin muotoon. En jaksa enkä edes halua soittaa jokaiselle halukkaalle kuulijalle siitä miten tällä erällä kävi ja mitä nyt seuraavaksi. En koe, että se olisi mun tehtävä edes.

Taas tarttee laittaa uusi mato koukkuun. Heittää se virveli sinne jorpakkoo ja katsoa mitä tulee ylös. Kuraa vai kalaa.

Alan olemaan kohtuullisen täynnä tätä odottamista. Sen odottamista, että pääsee odottamaan. Seraavaksi odotetaan sitä, että voidaan taas aloittaa hoidot. Hoitojen aikana odotan lähes kymmenisen kertaa labran jonossa verikokeisiin. Labran jälkeen saan kunnian odottaa hormonipolilla ultraääni tutkimuksiin aina yhtä lahjakkaasti vähintään vartin myöhässä olevia lääkäreitä. Samaan aikaan odotetaan, että noi saakelin munasarjat herää eloon ja kypsyttävät yhden mallikkaan johtorakkulan. Sitten odotellaan taas vastauta siihen tuleeko paksuus vai pettymys.

Kyllä mä tästä taas tokenen ja löydän se positiviisen ajattelun. Nyt se vain tuntuu ihan perseelle. Anteeks tämä ruma kielenkäyttö.

Tänään alkaa uusi, järjetyksessään neljäs hoitojakso ja kolmannet pistoshoidot. Jälleen suuremmalla annoksella hormonia hipiään ja katsotaan taas mitä tuleman pitää.

Onneksi kuukauden päästä koittaa reilun viikon loma ja pääsee pois koti ympyröistä. Tästä kaikesta realitystä. Tyhjentämään päätä ja lataamaan voimavaroja tulevia koitoksia (tai koetteluita) varten.

Paistaisiko tuo aurinko meillekin??

*huoh*

-Jenni-

comments powered by Disqus