lapsettomuushoidot

Haastava, lässähtänyt ja kateellinen

Kaksi ensimmäistä sanaa otsikosta ovat jääneet päähän kytemään viimeisimmältä tapaamiselta naistenklinikalla. Ei muuten tuntunut kivalta.

Ehkä sen olisi voinut muotoilla myös jotenkin toisin? Tosin mitä sitä totuutta kaunistelemaan.

Tässä hieman sanojen taustaa.

Mulla aloitettiin noin kuukausi sitten uusi hormonikorvaushoito nimeltä Menopur. Tähän hormonilääkkeeseen reagoin edellistä Gonalia paremmin siten, että munasarjoissa oli vilinää aika paljonkin. Siellä oli useita munarakkuloita joista kehittyi se yksi päätähti. Se oli tähän mennessä suurin koskaan, halkaisijaltaan huikeat 18mm. Tätä ennen munarakkulan koko on jäänyt aina 11-13mm tienoille. Eli siinä suhteessa hyvä merkki.

Hormonihoitojen ihanuutta...

Tämä yksilö kuitenkin oli lääkärin sanojen mukaan lässähtänyt sen sijaan, että se olisi kauniin pyöreä. En tiedä mitä se tarkalleen tarkoitti. Lässähtänyt kasaan vai siis soikion muotoinen? En tiedä. Samaan hengenvetoon lääkäri ilmoitti myös mun kohdun valmiustilan raskautta ajatellen olevan hieman lässähtänyt, vähän niin kuin luovuttanut. Se kuulemma näytti siltä kuin se olisi jo valmistautumassa kuukautisiin. Ja kohdun limakalvo, se ainainen murheen kryyni oli edelleen liian ohut.

"Sä oot aika haastava tapaus. Tämä ei ole ideaalien tilanne raskautta ajatellen mutta yrittänytttä ei laiteta."

Ei laiteta ei. No vauvatehtailut oli ja meni ja itsekin olin mielessäni jo luovuttanut tämän erän suhteen. Ja koska haastava ja lässähtänyt. Ei se omaa toivoa paljoa nostata kun lääkäri sanoo ettei todenäköisesti onnistu mutta kokeillaan nyt kuiteskin.

Oikeassa olivat. Kuukautiset alkoivat sunnuntaina.

Nyt edessä on välikierto. Tarvitsee kuulemma antaa munasarjoissa tilanteen rauhoittua, että ne kaikki kypsymään lähteneet tapaukset kuihtuu ja rupsahtaa pois ennen uutta hoitojaksoa. Eli noin kuukauden paussi edessä. Pääköpalle ehkä ihan hyvä juttu.

Myöskin sen puoleen, että klinikalla on tosi nihkeesti aikoja taikka lääkäreitä kesällä kun kaikki on lomalla. Jatketaan siis heinäkuun puolen välin aikaan uudelleen samalla hoidolla mutta isommalla annoksella.

Nykyään kalenterissa on juhlien ja tapahtumien sijaan merkinnät piikeille, napeille, annosmäärille ja hoitojaksoille.

Mä olen ollut tosi herkkänä siihen nähden miten tyyni olen normaalisti. Itkuja on tullut välillä syystä tuntematomasta, samoin hermot on palanut niin monta kertaa, että Antin silmissä näytän varmaan sille, että olen 24/7 huonolla tuulella. Ja sit välissä itken. Ja sit jossain kohtaa oon iloinen ja muistan olla kiitollinen kaikesta muusta mitä on elämässä.

Mulla ei koskaan aiemmin ole tälläistä ollut. Sen jälkeen kun teini-iän tunnepuolen sekamelskoista selvisi niin se on ollut semi tasaista menoa. Mä tiedän kuka peilistä katsoo mutta en tajua sen naisen päänmenoa välillä yhtään. :D

Rupesin myös miettimään, että koitanko tiedostamatta sivuuttaa nämä jatkuvat pettymykset sillä, että teen töitä tosi paljon. Että ei tarttisi käsitellä niitä tunteita. Voi vaan aina todeta, niin kuin nytkin, että "jaahas, pieleen meni, ok, työt kutsuu". 

Se, että Antti nappaa kainaloon ja sanoo "kyllä me vielä onnistutaan, olen ihan varma siitä" on jotenkin laiha lohtu nykyään. Mä nyökyttelen ja mutisen vaikka mun tekis mieli raivota niin, että koko pitäjä kuulee. Koska oon vaan niin pettynyt.

Pettynyt itselle, lääkäreille jotka eivät osaa sanoa mikä on tarkalleen vikana ja juuri sille epätietoisuudelle. Koko skeidalle. Näiden hoitojen läpikäyminen on henkisesti paljon rankempaa kuin mitä annan sen ulospäin näyttää. Mä tartten jotain enemmän kuin ne sanat "kyllä me vielä onnistutaan". Tosin en tiedä mitä se enemmän on.

Kuitenkin jostain syystä pidän nämä mölyt mahassa ja ulostan ne sit tänne kirjoituksen muodossa sekä satunnaisina epämääräisinä itkuina. Sit uppoudun töihin ettei tartte miettiä asiaa enempää. Ehkä?

No mutta sellasta olen päässäni lähiaikoina miettinyt.

Kroatia <3

Tämä on nyt ihan kamalaa edes sanoa (kirjoittaa) ääneen mutta mä ikään kuin pidin siitä, että pari läheistä kaveria oli mun kanssa tässä samassa tilanteessa. Hoidot käynnissä ja voitiin purkaa vuoron perään tunteita toisillemme. Sain puhua ja purkaa fiiliksiä ihmisille jotka ihan sata varmasti tajuaa ja ymmärtää niitä ajatuksia mitä käyn läpi. Niitä pettyneitä fiiliksiä ja näitä kreisejä olotiloja.

No nyt nämä kumpaisetkin ystävät ovat saaneet tuplaviivat tikkuun, toinen jo aikapäiviä sitten ja toinen reipas kuukausi takaperin. Oon samaan aikaan onnellinen heidän puolestaan mutta myös kateellinen.

Me oltiin yhdessä samassa tilanteessa ja nyt ne toiset lähti eteenpäin. Kohti sitä kauan odotettua odottamista. Ja mä oon edelleen tässä samassa kohtaa. Tiedäks mitä tarkoitan?

Oltiin niin kuin kaikki samalla lähtöviivalla ja sit ne toiset lähti ja mä jäin yksin siihen lähtöviivalle. Nyt mulla ei ole tässä ihan lähi-lähi-ystävä-piirissä ketään kuka on samassa tilanteessa. Ja se ei tunnu kivalle.

Samaan aikaan heidän onnistumiset antavat mulle toivoa. Että jos hekin niin kyllä mekin. Ja samaan aikaan olen rehellisesti myös kateelinen ja vihreän värinen. Sanoin tästä toiselle ystävistäni ja hän ymmärsi täysin. Se on vain inhimillistä. Mutta on se kuitenkin samalla ikävästi ajateltua. Heidän onni ei ole multa pois. Eikä olekaan. Mä olen onnellinen heidän puolestaan.

Mutta silti...ehkä tajuut...

Sit musta tuntuu, että jokainen muu on raskaana. Siis oikeasti. Ihan sama mihin suuntaa katson niin masuja on pystyssä ja joku ystävä ilmoittaa raskaudesta. Varmaan ihan normaalia tähän vuoden aikaan mutta nyt se vaan triplaantuu mun silmissä.

Ihan kun mä seisoisin sellaisen "Please wait to be pregnant" - kyltin takana ja ne muut odottajat napataan siitä vierestä. Eikä se jono mene tulo järjestyksessä.

Osa näistä kavereista on miettinyt, että voivatko he kertoa raskaudestaan mulle. Todellakin toivon, että mulle kerrotaan. En halua jäädä paitsioon niin isoista uutisista vaikkakin väistämättä se myös sattuu. Pettymys omaan kehoon kasvaa samaa tahtia kun muut paksunee.

Olen täysin valmis siirtymään näistä hormonihoidoista ihan kunnon lapsettomuushoitoihin eli IVF-hoitoihin (keinohedelmöitys). Näitä pistoshoitoja on tehty nyt 4 kertaa tuloksetta ja viides on edessä. Elokuussa tulee vuosi täyteen aktiivisia hoitoja.

Seuraavalla rundilla otan puheeksi jatkon. Vieläkö pistellään vai olisko mahdollista siirtyä IVF-hoitoon? Ja mikäli on niin onko sinne se kuuluisa plus miinus puolen vuoden jonotus erikseen? Vai voiko sitä kokeilla seuraavassa kuussa heti? 

Seuraavia uutisia tällä saralla tulossa joskus heinä - elokuu - joku kuu - akselilla.

Että sellanen purnaus. Yhdellä mielentilalla ei tätäkään tekstiä muuten rustattu. Terapeuttista tämä kirjoittaminen, saa tyhjennettyä pään sisällön jokseenkin (ainakin itselleen) ymmärrettävään muotoon. 

Elastisen sanoin "katse eteen ja suupielet ylöspäin" se olis juhannus ja kolmen päivän breikki. 

Oli sää millainen tahansa niin siltikin aurinkoista Juhannusta! 

Pitäkää siitä kaverista huolta. Älä urpoile kännissä. <3

-Jenni-

comments powered by Disqus