perhe

Hän on täällä!

Mikä määrä ihmiseen voikaan mahtua rakkautta!

En osannut aavistaa, että tämmöiset tunteet ovat edes mahdollisia ennen viime sunnuntaita. 

Meidän Pötkö päätti tulla maailmaan viikon etuajassa viime sunnuntaina 6.5 klo 11.30.
Hän halusi varmistaa, että pääsen nauttimaan tulevasta äitienpäivästä oikeasti, silloin hänen oli alunperin määrä tänne ilmaantua. Hänen strategiset mitat ovat 3535g ja 52cm.

Tässä ollaan viisi päivää opeteltu uutta elämäntyyliä ja olen ihan tämän vauva-kuplan uumenissa. Ja täällä niin ihana olla. Vaikka olenkin yhtäjaksoinen meijerimasiina.

Miten synnytys eteni....

Lauantaina 5.5 alkoi illalla supistella klo 19 aikoihin.
Nopeasti huomasin, että supparit olivat kohtuullisen säännöllisiä, noin 6-8min välein ja 30sek.-1min kerrallaan.
Soitin Naistenklinikalle klo 23 aikoihin kysyäkseni tarkemmin tilanteesta. He halusivat vielä odottaa suppareiden voimistumista, että tuntuu enemmän, kun reipas irvistys ja, että jonkin sortin vuotoa alkaisi myös tulla.

Soitosta noin tunti myöhemmin alkoi vuoto, eli limatulppa irtosi ja sen myötä supparit kipeytyivät entisestään. Siinä kohtaa tarvitsi jo tosissaan keskittyä rauhalliseen ja syvään ulos-sisään hengitykseen ja "mörisemään" uloshengitysten tahdissa matalalla äänellä, jotta lantio alue rentoutui. Laitoin myös Tens-laitteen kiinni alaselkään mikä auttoi hyvin jakamaan "kipua" laajenmalle alueella, jolloin se ei tuntunut niin pahalle.

Siinä noin klo 02 aikoihin suppareita tuli 3-5min välein ja kaikki minuutin pituus luokkaa. Soitettiin uudestaan klinikalle, että joko nyt olisi hyvä aika tulla ja saavuimme synnärille klo 03 aikaan.

Perillä selvisi, että olin jo 4-5cm auki. Jatkoin Tenssin ja ilokaasun avustuksella klo 05 asti jolloin oli pakko laittaa jo epiduraali. Olin tässä kohtaa jo 8cm auki.
Uusi erä epiduraalia laitettiin noin klo 7.30 ja olin silloin 9cm auki. Samalla myös puhkaistiin kalvot.

Epiduraalien jälkeen sain hyvin rentoutua ja taisin hieman jopa nukahtaa. Ne unet olivat enemmän kuin tarpeen.

Tähän asti kaikki oli mennyt hyvin, kuin oppikirjassa. Ja fiilis oli koko ajan hyvä. Osasin rentoutua ja hengittää eikä se ajoittainen kova kipu ottanut musta valtaa. Oli kaikinpuolin hyvä ja sellainen innokas olotila lähteä synnyttämään. Mulla oli koko ajan turvallinen olo ja Antin kanssa pelattiin yhteen hiileen. Hän hieroi, antoi juomaa ja ruokaa, kannusti, piti kädestä ja oli täysin läsnä koko ajan.

Noin 09.00 aikaan alkoi ihan jäätävä ponnistuksen tarve. Jotain oli saatava ulos, kun tuntui, että mun perse räjähtää muuten. Ja olinkin tuolloin jo 10cm auki.

Jotta ei menisi liian helpolla niin tästä hetkestä alkoi mun synnytyksen pahin osuus. Ponnistusvaihe.

Vauva ei ollut vielä laskeutunut kanavassa riittävästi ja ensimmäinen puoli tuntia ponnistettiin enemmän turhaan kuin, että saatiin jotain aikaan. Ponnistusta tehtiin kuitenkin koska mulla oli siihen tarve. En voinut enää vaan olla.
Pudendaali puudutus laitettiin klo 9.30 jonka jälkeen jatkettiin armotonta ponnistamista puoli istuvassa asennossa.

Ei Pötkö vaan halunnut tulla ulos. Pää näkyi pitkän aikaa mutta se ei tullut sen kriittisen "kynnyksen" yli jonka jälkeen ponnistaminen on enää muutamasta irvistyksestä ja puskemisesta kiinni. Pää aina vilahti ja sen jälkeen upposi takaisin syvyyksiin. 

Siinä tilanteessa oli ihan järkyttävää yrittää enää rentoutua, kun melonin kokoinen tapaus on jämähtänyt synnytyskanavaan eikä liiku. Se oli ihan suoraan sanottuna helvetillistä. Huusi, itkin, sain pieniä paniikkikohtauksia mutta onneksi Antti ja kätilö olivat kultaa. He pysyivät rauhallisina, rauhoittelivat mua ja kannustivat jatkamaan.

Pötkö voi koko ajan hyvin. Kysyessäni apukeinoja tilanteeseen puheeksi tuli imukuppi mutta koska se vaati pakosti välilihan leikkuun, niin kieltäydyin. Kun Pötkö on kerran kunnossa niin minä puserran hänet kyllä itse ulos.

Siinä about 10.30 aikaan laittettiin oksitosiini tippa vauhdittamaan ponnistusta. Sen myötä tuli vihdoin valoa tunnelin päähän, Pötkön pää tuli oikeasti esille hiljalleen eikä aina ”imetynyt” takaisin syvyyksiin. Päästiin sen kriittisen kynnyksen yli.

Kaikkineen noin 2,5h kestäneen ponnistusvaiheen jälkeen vauva oli ulkona sunnuntaina 6.5 klo 11.30.
Ja mä olin aivan totaalisen paskana. Niin, niin loppu fyysisesti. Ei sitä turhaan sanota, että tätä touhua verrataan maratoniin, tuo mun ponnistusvaihe teki siitä maratonin varmaan kertaa viisi.

Koko synnytys otti yhteensä 17h aikaa ja 3 tikkiä.

Totesin etten ryhdy tähän enää koskaan mutta kätilö rauhoitteli heti, että mahdollisen toisen kanssa mun ei tartte ponnistaa näin kauaa. Se tie on nyt raivattu esiin.

Kaikesta huolimatta synnytyksestä jäi positiivinen fiilis. Se eteni mun halujen ja toiveiden mukaisesti eteenpäin. Olen niin kiitollinen Hilla kätilölle, hän oli aivan mahtava ja samoin Antti. He loivat muhun uskoa kun itseltä se oli jo loppunut. Mä tein jotain ihan mielettömän rankkaa ja selviydyin siitä.

Super pitkän ponnistuvaiheen kirous johtui treenaamisesta. Olin pikkasen ”liian tiukassa lihassa” mitä tulee synnyttämiseen.
Asia jolle siis ei voinut oikein mitään. Hyvällä lihaskunnolla on siis puolensa ja puolensa. 

Mutta kyllä se helvetillinen pari tuntia oli tämän kaiken arvoista. Vaikka sillä hetkellä pyysinkin tunkemaan hänet takaisin syvyyksiin. 

Katsokaa nyt häntä. Mun elämän tärkein rakkaus!!

Nyt tarttee lähtea taas maitohommiin! Tää uusi duuni on niin parasta!

Jos sulla on muuten vinkkaa hyvistä, oikeasti napakoista ja tukevista imetysliiveistä niin laita kommenttia. Näköjään tuota maitoa kertyy enemmän kuin Pötkö vaatii ja hinkit on kokoluokkaa tykit. Ne tarttee jotain napakkaa pysyäkseen kasassa.

Ihanaa ja aurinkoista viikon jatkoa!

-Jenni-

comments powered by Disqus