raskaus

Kun pää ei pysy mukana kehon muutoksissa

Moikkuli!

Kanarian loma tuli ja Kanarian loma meni. Siitä reissusta ei jäänyt sen pahemmin mieleen mitään muuta kuin aurinko, valo, eläkeläiset, huikea Primarkin kauppa ja meidän hotellin maskotin korvamadoksi jäänyt tunnusbiisi. Kiva oli päästä tätä pimeyttä karkuun hetkeksi.

Le Pötsi. :D

Viikonloppuna koittaa joulu. Kivaa! 
Ensimmäistä kertaa on ollut ihanan rento joulun odotus. Ei päätöntä menoa kaupasta toiseen lahjojen löytymisen toivossa.
Päätettiin tai no ilmoitettiin Antin kanssa, että me emme osta kenellekään lahjoja. Ei edes jotain pientä ja kivaa. Koska ei ikinä löydy mitään pientä ja kivaa.
Kerrankin tullaan viettämään joulua siten, kun sitä meistä kuuluu eli perheen kesken nauttien hyvästä ruoasta ja toisten seurasta. Ei lahjamerestä. Okei no siskon tytölle ostetaan pulkka ja muutoinkin lahjat lapsille on ymmärrettävää ja täysin ok mutta ei enää aikuisille joilla on jo kaikkea.

Joulun jälkeen alkaa ehkäpä hieman jännittää. Raskausviikko 20 alkoi tämän viikon maanantaina mikä tarkoittaa, että ensi viikolla, keskiviikkona koittaa The Ultraääni.
Se ultra jossa paljastuu, onko lapsi kehitykseltään täysin kunnossa sekä Pötkön sukupuoli. Saadaan kuulla toivottavasti ihania ja hyviä uutisia, että Pötkö on kunnossa.
Tytöstä on kovat veikkaukset päällä. Ja pakko se on myöntää, että nimi ehdotuksia, kun päässä pyörittelee, niin suurin osa niistä on tyttöjen nimiä. En meinaa millään edes keksiä hyviä poikien nimiä.
Kaipa se useimmiten niin menee, että naiset odottavat tyttöjä ja miehet poikia. Vaikkakin pääasia, että on terve ja täysissä mitoissaan kehityksen ja muun puolesta.

Kumpi Pötkö sieltä tulee, kumpaa sinä veikkaat?

Muutama viikko sitten aloin tuntea vauvan liikkeitä. Kuin kasa pieniä poksahtelevia saippuakuplia alavatsalla. Sittemmin ovat tuntemukset hieman voimistuneet ja ajoittain tuntuu ihan kelpoja (siltikin vielä hentoja) potkuja.

Vatsa on hurahtanut parissa viikossa esiin kunnolla. Sitä varmasti tuki Kanarian lomalla viikon ajan ahdetut buffet aamiaiset ja muut ei-ihan-niin-terveelliset ruoat. Oli ihana päästä syömään taas salaattia. Mikä on alkanut raskauden toisen kolmanneksen aikana taas maistumaan.

Olen huomannut, että masun esiin tulo on ihana asia, rakastan niitä kuplia ja potkuja alavatsalla ja innostun aina kun tunnen jotain uutta ja ihmeellistä. Kuitenkin huomaan, että pää ei meinaa pysyä mukana tässä kropan nopeassa muutoksessa.

Olen vuosia harrastanut liikuntaa ja kyllä, yksi monista syistä sen harrastamiseen on ulkonäölliset syyt. Pidän siitä, että näytän atleettiselta. Turha sitä on kiistää. En koskaan ole ollut ylipainoinen taikka pullukka.

Ja nyt kirjaimellisesti jossain viikossa reidet ovat levähtäneet aivan uusiin mittoihin, samoin ahteri. Tissit pursuavat yli rintsikoista ja topeista. Ja tämä äkkinäinen muutos laittaa kyllä ahdistamaan. Ahdistus on ehkä väärä, liian karu sana sille mitä tarkoitan mutta en keksi muutakaan. Kivalle se ei tunnu.

Tykkään tästä masusta, rakastan mitä siellä kasvaa mutta miksi Pötkön pitää muhkistaa myös reisiä ja bootyä sekä turvottaa tissit jättimäisiksi meloneiksi? Ne muutokset olisin voinut mielihyvin skippaa.

Olin kuumehouruissa pakannut lomalle mukaan vaatteita niitä sen enempää sovittelematta. Se fiilis kun puen niitä sitten lomalla päälle eikä mitkään, siis oikeasti mitkään lempivaatteista istu enää päälle. Kirjaimellisesti pursusin niistä ulos. Sen tajuaminen ei ollut mukavaa. 
Tämä oli syy miksi iloitsin kun lomalta löytyi Primark vaatekauppa. Halpa mesta josta löytyi "venyy ja paukkuu" legginssejä (muissakin väreissä kun mustissa!), pitkiä toppeja jotka yltävät navan ylitse sekä neuleita joihin voi uppoutua näillä kylmillä säillä.
Vanhat vaatteet jouti kotiin tullessa jemmaan, vaatekomeron ylähyllylle kunnes taas koittaa se päivä, että saan pukea ne päälleni.

RV 19+1

Tämä ei niin kiva fiilis kropan muuttumisesta taitaa kuulua niihin asioihin mistä ei puhuta ääneen. On se jostain syystä vaikea sanoa ääneen, että en pidä siitä, kuinka leviän silmissä, kun jotain samalla niin kauan odotettua ja rakasta kasvaa sisällä.

Mielestäni se on kuitenkin täysin ok, ettei hypi onnesta soikeana, kun tissit ja perse pursuaa vaatteista yli.
Siinä missä laihduttajan pää ei useimmiten pysy mukana nopeassa laihtumisessa, sen prosessointi ja ymmärrys ottavat aikaa niin tämä on aika pitkälti sama juttu.
Vaikka en suoranaisesti ole lihonnut niin silti tuo kilojen nousu vaa’alla huimaa päätä. Kun se tuppaa hurahtamaan ylöspäin välillä hyvinkin nopeassa tahdissa ja isoin harppauksin.

Tiedän ja ymmärrän, että istukka painaa, lapsivesi painaa, vauva painaa, veren litramäärä kehossa on lisääntynyt mikä painaa, kehoon kertynyt neste painaa ja niiden kaikkien summa näkyy vaakaluvussa ja kropan ulkonäössä. Ettei se kaikki paino ole rasvaa.
Tästä kaikesta tiedosta ja ymmärryksestä sekä muiden ihmisten ”se on täysin normaalia”, ”sun pitääkin lihota”, ”raskaana voit hyvällä omalla tunnolla ottaa +20kg, kyllä ne lähtevät pois” – kommenteista huolimatta päässä piilee ajatuskuplassa mietteet, että minä en muuten halua.

En halua kerryttää +20kg siitä hyvästä, että olen raskaana. Varsinkin kun normaali ja se suositeltu painonnousu on jotain 10-15kg. Mikäli nappaan mukaan siihen toiset 10kg niin kyseessä ei ole enää vain vauvan ja raskauden tuoma paino. Siinä on jo ihan sitä itseään mukana. Enkä halua, että synnytyksen jälkeen…tai siis imetyksen jälkeen olisi ruvettava tiukalle dietille koska raskaana tuli niin paljon exrtaa.

Tämän daamin kanssa kisattiin vuonna 2015. Pari vuotta ja pari muuttujaa mahtui näiden näkemisten väliin. :D

Kuulun niihin, ketkä haluavat päästä synnytyksen jälkeen semi nopeasti takaisin vanhoihin mittoihin. Heti kun tohtorilta tulee lupa lähteä puntille, niin todennäköisesti olen siellä jo samana päivänä. Kotona on vermeet ja vehkeet valmiina siihen, että voin tehdä tehokkaita kotitreenejä. Mielessäni teen niistä jo tänne blogiin ohjevideoita.

Haluan tuntea, että olen taas kehoni herra, kun nyt 9kk ajan joku toinen on ottanut sen valtaansa. Haluan saada valtaistuimen takaisin ja kruunun päähän. Hoitaa tämän temppelin sen omaan kotoisaan kondikseen takaisin.
Tyytyväisyys omaan peilikuvaan on mulle tärkeä asia. Mielestäni se vaikuttaa hyvin laajasti koko hyvinvointiin, varsinkin siihen henkiseen hyvinvointiin. 

Toivottavasti tämä mun jääräpää alkaa hiljalleen hiffaamaan sen, että keho muuttuu ja niin se kuuluukin. Että peilikuva ei nyt vastaa sitä mitä se oli, vaatteet meni uusiksi ja kaikki se on täysin fine. 

Kumpaan kastiin sinä kuuluit raskaana ollessasi, siihen kuka ottaa avosylin muuttuvan kropan vastaan vai tähän meikäläisen ryhmään ketä se muutos ei niinkään hymyilytä?

En tiedä kirjoitanko ennen joulua enää. Mikäli en, niin toivotan sulle mitä ihaninta joulun odotusta ja joulua itseään.
Nauti ja rentoudu. <3

-Jenni-

(joulupukilta olisi kyllä voinut pyytää uuden puhelimen jossa parempi kamera)