kiusaaminen

Minäkin #puutunpeliin

#Puutunpeliin kampanja on lupaus puuttua kiusaamiseen, kohdistui se keneen tahansa. Se kertoo, että olemme kyllästyneet huuteluun, haukkumiseen ja rähinöintiin niin netissä, busseissa, kaupungilla kuin kodeissakin. Arvostamme käytöstapoja ja ihmisyyttä.

Argh! Mä näen niin punaista kun vain ajattelen kiusaamista. Olen itse kokenut kiusaamista niin junnuna koulussa sekä myöhemmin työelämässä. Ihmiset osaavat olla ihan pirun ilkeitä. Niin nuoret kuin aikuisetkin. Hyvin onnekas on jos ei ole koskaan kiusan kohteeksi joutunut.

Henkinen kiusaaminen on kaikista pahinta. Se jättää syvät ja mahdollisesti jopa sulkeutumattomat arvet.

Yksi haukku syrjäyttää kymmenen kohteliaisuutta.

Mulla oli nuorena suurehkot etuhampaat. Ne myös törrötti itään ja länteen. Tästä sain kuulla melkein koko yläasteen. Niinkin mahtavilla haukkumanimillä kutsuttiin kuin "jänis" ja "kaks euroo". Hampaiden väliseen loveen kun olisi parin euron kolikko mahtunut kepoisasti. Jonne oli sen pojan nimi joka tuon keksi. Aina kun hän käveli ohitseni kuului takaa sanat "kaks euroo" ja perään räkäinen nauru. Seiskaluokkalaiselle nuorelle minulle se iskostui takaraivoon. Tämän seurauksena en enää hymyillyt niin, että hampaani näkyivät. Valokuvissa suupielet meni tasan sen verran korviin että suu pysyi kiinni. Peitin nauraessa kädellä suuta tai käänsin päätä poispäin. Koulu loppui mutta muistot jäivät. Ne kulkivat mukana aikuisuuteen.

Kiitos Jonnen hampaani vaivasivat mieltä jatkuvasti. Peiliin katsoessa kuulin nimittelyn ja sen räkäisen naurun mielessäni. Kahdeksan vuottan sitten laitatin hampaat kuntoon. Se vaati muistaakseni 6-8 käyntiä hammaslääkärissä, 1500 euroa, kipua ja kyyneleitä. Tuloksena neljä laminaattia ja pepsodent hymy. Mun piti opetella hymyilemään uudelleen. Olin niin tottunut peittelemään sitä.

Kukaan mun läheisistä ei edes huomannut tätä muutosta. Koska he eivät alunperikään olleet koskaan huomioineet hampaitani. He olivat huomioineet minut. Ihmisenä. Ja niinhän se olisi pitänyt mennä koulussakin mutta Jonne päätti toisin.

Puutu sinäkin!

Samoin mun isosiskoa kiusattiin koulussa. Häntä haukuttiin hoikkuuden takia "luukasaksi" ja "laudaksi" koko yläaste ja lukio aika. Samaan aikaan sukulaiset jaksoivat aina mainita siitä miten hoikka hän on. Eivät he sitä pahalla tarkoittaneet mutta eivät he jatkuvalla asian puljaamisella hyvääkään aikaan saaneet. Ja sisko söi ihan tarpeeksi. Nälkää meistä kumpikaan ei nuorena nähnyt. Hänen ruumiinrakenne nyt vaan sattuu olemaan hyvin hoikka. Vielä tänäänkin hän muistaa kyseiset hetket kirkkaasti vaikka ne eivät häneen enää vaikutakaan.

Nyt kun siskoni on äiti hänen tapaansa kasvattaa pientä lasta on jatkuvan huomion alla. Kertoessaan käyttävänsä äidinmaidon lisäksi myös korviketta hänelle annetaan sellainen kuva, että hän on luovuttanut imetyksen suhteen. Neuvola, sairaalat ja kaikki ympärillä luovat painetta siitä, että jos hän ei imetä hän ei anna lapselleen parasta mahdollista ruokaa. Ketään tunnu kiinnostavan se fakta, että jatkuvasta yrittämisestä huolimatta se lapsi välillä syö mieluummin korviketta kuin äidinmaitoa. Ei sitä lasta voi pakottaa imemään.

Siskolle on tullut fiilis, että imetysmyönteinen ja imettävä äiti on "parempi" kuin äiti joka ei imetä tai soveltaa vähän näitä "sääntöjä". Tämä luonnollisesti vaikuttaa hänen omatuntoon ja ajoittain hän pitää itseään tämän takia huononä äitinä. Mikä on väärin. Yhdenkään äidin joka antaa kaikkensa lapsensa eteen ei pitäisi ajatella itsestään niin.

Missä on äitien ja neuvola ihmisten tiimihenki?

Sellainen yhteen hiileen puhaltaminen, auttaminen ja ymmärtäminen? 

Eikö tärkeintä ole se, että vauva on iloinen, tyytyväinen, nukkuu ja kasvaa. Ja, että hänellä on rakastavat vanhemmat.

Mua mietityttää ajoittain nyt jo se aika kun joskus saan lapsen ja musta tulee äiti. Voiko tänäpäivänä olla sellainen äiti ketä ei kritisoitaisi? Kuulopuheiden perusteella tuntuu, että on ihan sama miten päin sitä lastaan kasvattaa niin pilaa sen lapsen joka tapauksessa.

Ja mites kun se lapsi joskus menee kouluun. Voiko sieltä tänä päivänä taikka tulevaisuudessa selviytyä ulos ilman maan rakoon haukuttua itsetuntoa?

Toisenlaista kiusaamista koin ollessani töissä radiossa. Työpaikka sijaitsi Lahdessa ja näin helsinkiläisenä sain kuulla siitä jatkuvasti. En ulkopaikkakuntalaisena voinut "työkavereiden" mukaan ymmärtää Lahden sisäpiiriä. Sain vittuilua osakseni aina kun en tiennyt missä jokin paikka sijaitsee tai kuka joku tietty lahtelainen henkilö oli (onneksi on google).

Olin radioalalla vielä untuvikko eikä juuri kellään tiimistä ollut halua avustaa eteenpäin. Onnistumaan paremmin. En koskaan päässyt kunnolla osaksi sitä tiimiä. Mulle sanottiin aina vain "moikka" kun tulin paikalle ja "heippa" kun muut lähtivät. Kuulumisia ei kysytty taikka vaihdettu. Tuntui ettei kukaan tiimissä edes halunnut tutustua muhun paremmin. Olin aina se ulkopuolinen. Niin tiimissä kuin paikkakunnalla.

Radioala oli mun unelma silloin mutta tämä tiimi saastutti sen unelman. Töihin ei ollut kiva mennä ja nautin työnteosta eniten silloin kun kaikki muut olivat lähteneet kotiin. Sain olla yksin ja vetää omaa iltalähetystäni. Otin paikasta hatkat 1,5 vuoden jälkeen. Tästä on päälle neljä vuotta aikaa. Onneksi löysin toisen kutsumukseni ja nykyään mulla on ihan mieletön tiimi ympärillä. Töissä viihtyy ja sinne on aina kiva mennä.

Kiusaamisella on monet kasvot ja muodot. On henkistä ja on fyysistä. Aina se on väärin! 

Kun seuraavan kerran kohtaan kiusaamista niin lupaan puuttua ja nokkani tilanteeseen sotkea. Puutu sinäkin. :)

Oletko sä joutunut kiusaamisen kohteeksi?

comments powered by Disqus