terveys

Nyrkillä vasten kasvoja

Varmaan huomasit, että viimeinen kuukausi on mennyt aika pitkälti radiohiljaisuudessa. Sille on syynsä.

Mistähän sitä aloittaisi…

No hypätään noin kuukauden verran taaksepäin. Heinäkuun lopussa päättyivät viidennet pistoshoidot näihin lääkärin sanoihin:

”Nyt näyttää tosi hyvälle! Sun kohdun limakalvo on tarpeeksi paksu ja molemmissa munasarjoissa on yhdet hyvät ja tähän mennessä jälleen suurimmat munarakkulat. Tilanne on oikein hyvä raskautta ajatellen. Nyt vain peitto heilumaan!”

Peitto heilui ja sitten jäätiin odottamaan. En halunnut innostua liikaa, koska muistan edelleen, selvästi kuinka lääkäri sanoi innoissaan jo ihan ensimmäisestä TABLETTI hoidosta silloin viime syyskuussa vuosi sitten:

”Nyt sinä tulet joko raskaaksi tai sitten tulee menkat.”

Niin no ne menkat on tullut sen jälkeen joku 7 kertaa. En siis halunnut hyppiä riemusta sitä, että nyt oikeasti näytti ensimmäistä kertaa hyvälle.

Piinaava odotus alkoi jälleen ja siitä reilu viikko eteenpäin alkoi myös parin viikon kesäloma.

Kesäloman ensimmäisenä viikonloppuna sunnuntaina 6.8 oli meidän 1. hääpäivä.

Love you to the moon and back.

Paperihäät alkoivat iloisissa tunnelmissa aamukahvin ääressä. Päivän ensimmäinen agenda oli tietenkin treenit.

Koska asun 200m päässä työpaikasta (liikuntakeskus) en halunnut mennä sinne treenaamaan sillä en halunnut työasioiden hyökyvän treenin aikana mieleeni.

Tehdessämme lähtöä toiseen keskukseen, Espoon toimipaikkaan kävin vielä pikaisesti veskissä. Ja siellä odotti paperihääpäivän yllätys.

Kuukautiset alkoivat. Vituiksi meni taas.

Halattiin, suukoteltiin ja Antti lohdutti parhaansa mukaan.

Koitin sivuuttaa surulliset ajatukset pettymyksestä (jälleen) ja lähdettiin suunnitellun mukaisesti yhdessä salille. Treeni alkoi hyvin mutta loppupeleissä se päättyi siihen, että itkeä vollotin kesken jalkaprässin sarjan. Treeni loppui siihen paikkaan ja halusin vain pois. Pois ihmisten ilmoilta, koska sille itkulle ei tullut loppua.

Mua suretti paljon ja samaan aikaan suretti myös se, että mun paha mieli ”pilaa” meidän 1. hääpäivän. Ei sen näin kuulunut mennä.

Miksi niiden lääkärien piti olla niin innoissaan?

Sanoisivat mieluummin, että on ihan ok tilanne, kattellaan kuinka käy. Tahtomattani olin alkanut myös innostumaa, että nyt onnistuu.

Tajusin, kun itkin edelleen autossa matkalla kotiin, että nyt on menty siihen pisteeseen, että mun tarvitsee päästä puhumaan tästä jollekin. En osaa itse käsitellä näitä tilanteita. Eikä selvästikään näitä asioita voi vain sivuuttaa ja unohtaa. Ne löytää kyllä tiensä takaisin.

Antti ei tiedä miten hän voisi enää auttaa. Hänen lohduttavat sanansa eivät riitä. Enkä tiedä ymmärtääkö hän, kuinka paskalle musta oikeasti tuntuu. Miten pettynyt olen itseeni. Tuskin, vaikka olen siitä kyllä puhunut.

En minäkään Antin saappaissa osaisi sanoa muuta kuin lohduttavia sanoja ja ottaa kainaloon. Halia ja suukotella.

No se päivä meni siinä ja illasta mieltä alkoi piristää se, että lähdimme seuraavana päivänä Amsterdamiin neljäksi päiväksi minilomalle.

Dameissa oli ihan super kaunista. Siellä tallattiin neljän päivänä aikana lähes 50km edestä jalkaisin menemään. Syötiin hyvin ja yllin kyllin. Ne hollantilaiset vohvelit olivat muuten ihan pirun hyviä.

Pystyin rentoutumaan paremmin, kun oltiin poissa Suomesta. Poissa siitä normaalista elämästä. Poissa perus realitystä.

Tulimme kotiin torstaina iltamyöhään ja lauantaina suuntasimme siskon miehen mökille Haminaan. Siellä pääsi rentoutumaan lisää, kerättiin litroittain herukoita, syötiin karkkia ja grillattiin pihviä. Katselimme ikkunasta sitä myrskyä mikä Suomea riepotteli pitkin poikin.

Tultuamme takaisin kotiin oli lomaa vielä viikko edessä. Kävin töissä vain treenaamassa ja poistuin sieltä pika pikaa takaisin kotiin. Jätin loman ajaksi työpuhelimen duunin kaappiin ja pitänyt kotona visusti työsähköpostin suljettuna, etten mene tapani mukaan sinne edes ”vähän vain” katsomaan.

Ne työt kuitenkin tuli mielessä kotiin jokaisen treenin jälkeen.

Mua alkoi yhtäkkiä ahdistamaan kaikki. Ahdisti ajatus siitä sähköpostien määrästä, joka loman jälkeen mailissa on vastassa. Ahdisti ne kymmenet muistettavat asiat mitä pitää muistaa hoitaa heti ensimmäisellä viikolla. Ahdisti se ”to do”-lista asiakkaiden päivitystä vaativista treeni- ja ruokavalioista. Ahdisti palaverit, myyntitavoitteet, myynnit ja koko töihin palaaminen.

Ymmärsin, että mulla on mennyt aivan liian lujaa viimeiset kuukaudet. Ja nyt tultiin kovaa ja korkealta pää edellä alas.

Päässä on huipannut ja fyysisesti on ollut tosi paha olo, oksettanut ja mahassa myllertää neljättä päivää putkeen. Purskahdan itkuun melkein aina kun mieleen tulee töihin liittyviä asioita.

Siitä lähtien kun musta helmikuussa tuli esimies on mun aamut alkanut töillä, päivät mennyt töissä ja illat päättyneet vielä muutamaan työsähköpostiin. Ohjannut jatkuvasti (ja liikaa) omia asiakkaita ja hoitanut tietenkin tiimin asioita. Tehnyt todella paljon sellaista pientä ”meta-työtä” mitä kukaan ei huomaa silloin kun sitä tekee mutta se huomataan, jos sitä ei tee. Sammuttanut milloin mitäkin tulipaloja yksi toisensa perään.

Huomasin jo muutama kuukausi aiemmin, että olen aiempaa useammin huonolla tuulella kotona. Kiukuttelen Antille ja olen äkäinen ilman sen kummempaa syytä. Luulin, että se johtui hormonihoidoista. Mutta eivät ne olleet ainoa syy.

Muistini oli jo kauan ollut todella kehno. Mä en oikeasti muista mitään. Mikä on sekin normaalista poikkeavaa. Mulla on post-it lappuja joka puolella. On sellainen olo ollut jo pitkän aikaa, että mun muistin kapasiteetti on ylitetty. Mun päässä ei ole enää tilaa uusille asioille ja se halkeaa, jos tarvitsee muistaa jotain lisää. Joka kerta kun Antti pyytää muistamaan esim. kaupasta jotain erityistä tai tehdä päivän aikana jotain niin sekin alkaa ahdistamaan.

Iltaisin en välttämättä saa unta kun töihin liitännäiset ajatukset valtaavat pään. Yöllä jos herään niin sama juttu. Meditointi on auttanut tähän onneksi paljon.

Olen viipottanut menemään viimeiset kuukaudet kuin kaistapää sanoen itselleni jatkuvasti:

”Se on vain tämä alku. Kun saan työt haltuun ja rullaamaan niin ne rullaa omalla painollaan.”

No tätä alkua on nyt 7kk takana.

Töiden aiheuttama stressi ja paine, lapsettomuushoidot ja niiden hoitojen aiheuttamat jatkuvat pettymykset (mitä en ole käsitellyt) ovat vieneet mun voimat.

Eikä tuo säntillinen treenaaminen sitä kuormitusta ole ainakaan vähentänyt vaikka se kivaa onkin. Eipä ole ihme, että salilla kevyempikin rauta on alkanut tässä 3-4 kuukauden aikana painamaan ihan perkuleesti enemmän.

Mä olen kerta kaikkiaan loppu. Totuus vasten kasvoja iski kuin nyrkki.

Soitin esimiehelleni itkien. Mitä hänkin hieman pelästyi sillä hän ei ole koskaan kuullut eikä nähnyt mua siinä tilassa. En oikeasti itke ikinä enkä pienestä valita. Olen aina ollut hyvin jämäkkä ja omasta mielestäni jopa tunnevammainen kun mikään ei oikein herkistä.

Kerroin, miten loppu olen ja miten paljon mua ahdistaa. Kuinka tämä loma on tuntunut ennemminkin sairauslomalta. Miten tämä työ mitä olen rakastanut ja mistä olen nauttinut, imee kovaa tahtia mut kuiviin. Ajatukset duunista nostaa kirjaimellisesti pahan olon pintaan eikä mulle ole koskaan aiemmin käynyt niin. Edes silloin kun tein sellaista työtä mistä en pitänyt alun perinkään.

Hän kehotti menemään työterveyslääkärin juttusille ja hakemaan ensi alkuun lisää lepolomaa. Sen jälkeen istutaan yhdessä alas ja mietitään, kuinka edetään.

Lievä burn-out oli työterveyslääkärin toteamus sen jälkeen kun olin laittanut raksia ruutuun kolmen paperin verran kyllä / ei – kysymyksiin ja kertonut hänelle tämän saman stoorin.

Mun suuri työmoraali, suorittajaluonne, halu olla ja tehdä työt hyvin ja pyrkiä aina parhaimpaan tulokseen sekä kova kilpailuhenkisyys teki mulle sen mistä monesti varoiteltiin.

Montahan kertaa mulle on sanottu ”muista Jenni oma jaksaminen”.

Joo, joo muistan, muistan. Ei tässä vielä hätää. Vähän on nyt hektistä ja härdelliä mutta kyllä se kohta helpottaa.

Ei helpottanut. 

(kuulen erityisesti Heidi sun äänen nyt mun korvissa)

Tapani mukaan opin kaiken poikkeuksetta näköjään kantapään kautta.

”Kyllä minä jaksan!” - periaatteella eteenpäin. Niin kauan tehdään täysiä, kunnes mennään täysiä päin seinää. Enkä huomannut sitä seinää, kunnes törmäsin siihen. Siihen asti jaksoin, mutta en enää.

Kuinkahan helkkarin monta kertaa olen itse muistuttanut omia asiakkaita oman jaksamisen tärkeydestä. Niin se vaan on, että suutarin lapsella ei ole kenkiä. Tuntuu jopa hieman tekopyhältä. Mun tulisi tietää paremmin. Tuntea omaa kehoa ja sen signaaleja paremmin. Olenhan hyvinvointi alalla.

Nyt olen tämän ”loman” jälkeen huomisesta eteenpäin reilun viikon vielä sairauslomalla. Kuuppalomalla.

Jotain on muutettava. Stressitekijöitä poistettava. Työt ovat se alue mistä stressiä voi vähentää ja niin on tehtävä. Muuten ei auta viikon eikä kuukauden lepoloma, jos tiedän, että se sama duuni, sama stressi ja vastuu odottavat siellä kuitenkin.

Pistoshoidot alkoivat uudelleen, kuudennen kerran heti Amsterdamista paluun jälkeen. Siinä missä päivän ensimmäinen lääkäri määräsi lepolomalle, niin sen perään toinen määräsi panolomalle.

Jälleen tilanne näyttää raskautta ajatellen todella hyvälle. Jopa paremmalle kuin viimeksi. Hyvä, oikein mukavan paksu limakalvo ja kaksi oikein mainiota munarakkulaa.

Mua pelottaa jo valmiiksi, kuinka selviän, jos tämäkin kerta menee tapansa mukaisesti taas perseelleen. Mitä teen sille pettymysten pinolle, kun ei sitä voi vain lakasta maton alle.

Mulla on työterveyslääkärin kanssa tapaaminen tämän sairausloman jälkeen. Siellä pohditaan työkyvyn sen hetkistä tilaa. Ensi viikolla tapaan esimieheni ja pohditaan hänen kanssa yhdessä mitä muutoksia töihin tehdään. Miten saadaan tätä stressitaakkaa helpottamaan.

Kuten mainitsin aiemmin, haluan tähän apua. En kykene käsittelemään näitä kaikkia stressitekijöitä yksin. Haluan mennä työpsykologin juttusille. Haluan saada työkaluja millä hallita stressiä ja haluan, että joku ulkopuolinen, täysin puolueeton taho, ammattilainen kuuntelee ja auttaa mua käsittelemään näitä asioita.

Mulla ei ole tapana jäädä maahan makaamaan eikä niin käy nytkään. Tulin kylään tänne pohjalle ja yhtä oppikoulua viisaampana kipuan täältä pois.

Koska minähän menen vaikka läpi sen harmaan kiven. 

Että sellainen tarina tällä kertaa...

-Jenni-

comments powered by Disqus