terveys

Onko tässä tunnesyömisen syy?

Pohdittiin asiakkaan kanssa tuossa yksi päivä, että mistä tunnesyöminen oikein johtuu?

Tämä ongelma, kun tuppaa olemaan varsin monella. Syödään herkkuja iloon, syödään herkkuja suruun ja syödään herkkuja itsensä palkitsemiseksi.

Aloin pohtia tätä asiaa näin sunnuntain ratoksi hieman (siis vain hieman) syvemmin. Tässä taustalla ei ole nyt mitään luettua tutkimusta taikka faktaa. Vain minun oma mielipide.

Mutta voisiko siinä olla jotain perää?

Minusta tunnesyömisestä voi osoittaa (ainakin osittain) syyttävän sormen omiin vanhempiin ja heidän vanhempiin ja taas heidän vanhempiin. Eli toisin sanoen kasvatukseen mitä on jatkunut monien sukupolvien ajan.

Miksi näin?

Ensimmäinen esimerkki…

Muistatko kun lapsena juoksentelit menemään innoissasi mutta sitten kaaduit ja sai haavan esim. polveen?

Se sattui niin paljon ja itketti niin maan perkuleesti.

Mitä äiti / isä silloin teki?

”Äiti puhaltaa siihen niin ei satu enää, ostetaan sulle tänään kaupasta tikkari tai jäätelö niin mieli paranee, okei?”

Sen sijaan, että olisi puhuttu asia läpi ja kerrottu, että ymmärtää miksi itkettää, koska sattuu. Mutta myös selitetty, että jos koheltaa ympäriinsä niin siinä voi käydä huonosti ja sattua. Haava paranee hiljalleen mutta jatkossa tulee olla varovaisempi.

Tämä asia lakaistiin niin sanotusti maton alle ja surumieleen haettiin lohdutusta jollain hyvällä suuhun pantavalla. Ja tämä sama kaava toistuu läpi elämän, vielä aikuisenakin.

Kun sinua ottaa päähän, duunit, pomo tai miehen / kaverin kanssa kinastelu. Menetkö kaupan herkkuhyllyn kautta kotiin?

Kun kohtaa elämässä sydänsuruja, niin kuinka monesti olet hakenut jäätelöpaketin tai suklaalevyn kaupasta, laittanut pyjaman päälle ja uppoutunut sohvan pohjalle sen jäätelöpurkin kanssa itkemään?

Kuva Pixabaysta.

Toinen esimerkki…

Kun sain hyvän todistuksen, hyvän arvosanan kokeesta tai kun olin vain mallikelpoinen lapsi, kuka käyttäytyi hyvin.

Mitä vanhemmat silloin tekivät?

Meidän kotona asiaa juhlistettiin jäätelöllä, uunituoreella pullalla tai kermaisen ihanalla hedelmärahkalla. Palkittiin hyvästä työstä.

Pelkkä olalle taputus olisi ehkä ollutkin hieman julmaa. Mutta ehkä sen olisi välillä voinut hoitaa toisin. Viedä vaikka linnamäelle tai tehdä jotain muuta mielekästä, kun syödä.

Samaan tapaan nykypäivänä palkitsemme itseämme onnistuneesta työprojektista, työviikosta selviämisestä, siitä, että on perjantai tai kun sain laihdutettua sen kauan toivotut 5kg pois.

Sehän on selkeä juhlan paikka mikä vaatii arvoisensa herkut.

Kuva Pixabaysta.

Kolmas esimerkki…

Kun lapsena kävimme mummolla ja papalla kylässä oli se aina ”spesiaalia”. Siellä käytiin harvemmin ja siksi joka kerta oli tietenkin hyvä syy juhlistaa tätä onnistunutta aikataulujen yhteensovittamista.

Silloin menimme aina (okei, hyvin usein) mummin ja papan kanssa mäkkäriin. Halusin aina tavallisen lasten hampparin ilman juustoa. Vain ketsupilla. Saatiin ihan Happy Meal ateriat, niin johan oltiin onnesta soikeena siskon kanssa.

Tämä ajatusmalli nosti roskaruuan jalustalle. Se oli ruokaa mitä syötiin juhlan kunniaksi. Fiiniä ja ikään kuin parempaa ruokaa kun pelkkä kotiruoka.

Kuinka monesti tänä päivänä mennessä kylään ihan mihin on tarjolla munkkia ja pullaa tai jotain hyvää?
Tai syödään mäkkärissä jonkun asian kunniaksi?

Tänä päivänä se asia / syy saattaa kylläkin olla vain krapula.

Kuva Pixabaysta.

En tietenkään syytä omaa äitiä taikka isää mistään. Näin se vaan on aina ollut. Myös heidän vanhemmat ovat sortuneet samaan tapaan käsitellä asioita.

Itsekin kärsin tunnesyömisestä mutta olen oppinut hiljentämään sen äänen, joka houkuttelee sille herkkutielle. Pitämään ne mieliteot kurissa. Palkitsen itseni usein mutta en ruoalla. Hieronnalla, ripsienpidennyksillä tai esimerkiksi uudella vaatteella. Se tuo pidempiaikaisen mielihyvän tunteen.

Ja siis kyllä, herkutella tulee tietenkin!

Tämä postaus ei ole herkuttelua vastaan. Teen sitä itsekin.
Suorastaan rakastan syömistä. Ehkä siihenkin löytyy selitys tästä. Voisin syödä aina ja jatkuvasti. Se on jokapäiväistä lempipuuhaa.

Voisko tässä olla osasyy tunnesyömiseen?
Onko meidät kasvatettu siihen ajatusmalliin, että ruoalla paranee niin hyvät kuin huonot asiat. Oli tilanne mikä tahansa niin ei ole asiaa mikä ei herkuilla parantuisi?

Mitä mieltä olet?
Olenko ihan hakoteillä?
Miten sun lapsuudessa käsiteltiin suruja ja iloja?

-Jenni-

comments powered by Disqus