perhe

Salaisuus pinnan alla

Tämä postaus on odottanut läppärillä kauan. Tätä ei ole kirjoitettu yhteen syöttöön. Siinä on mun ajatuksia sekä tunteita sieltä ja täältä.

Ja tämän julkaiseminen jännittää.

Mutta julkaisen, koska uskon, että näitä ajatuksia, arjen haasteita ja ongelmia kokevat muutkin. Mutta eihän ikävistä asioista puhuta koskaan ääneen.

Hymyillään vaan ja sanotaan, että ”hyvin meillä menee”. Siksi mäkin avaan suuni vasta nyt.

Mulle sanottiin, että vauvavuosi tulee olemaan rankka. Mä tiesin sen. Tai luulin tietäväni mitä sanalla ”rankka” tarkoitetaan. Lähinnä enimmäkseen huonoja öitä, jatkuvaa väsymystä ja univajetta.

Mutta kukaan ei kertonut mitä se väsymys tekee sille muulle elämälle siinä ympärillä. Mitä käy itselle tai mitä käy parisuhteelle…

---------

Kello on 4.20 aamuyöllä ja takana on kaksi tuntia pikkumiehen nukutusta. Luovutan ja laitan tissin suuhun, hän sai mitä halusi ja nukahtaa vihdoinkin. Rintaa ahdistaa ja itken. Antti herää siihen ääneen ja halaa lujasti. Ahdistaa yhtäkkiä vielä enemmän, henki ei tunnu kulkevan, saan paniikkikohtauksen.

Parin tunnin päästä kuulen itkua uudelleen, samaan hetkeen omat kyynelkanavat aktivoituvat jälleen. Ei taas. En jaksa. En pysty. Ole kiltti ja nukahda vielä hetkeksi.

Ei hän nukahda, nousen ylös, puen housut jalkaan ja topin päälle. Antti on jo lähtenyt töihin. Tunnen, miten koko keho tärisee. Olo on rikkinäinen. Tuntuu, että joku nakertaa pala palalta mua sisältäpäin.

Siellä hän seisoo pinnasängyn laitaa vasten ja itkee. Hän on päättänyt herätä uuteen päivään. Kello on 6.30. Kaappaan syliin, suukotan ja koitan rauhoittaa mieleni, lopettaa kyyneleeni.

”Hyvää huomenta rakas”.

Nostan hänet hoitopöydälle ja siitä hän närkästyy. Alkaa kitinä. Tuo ääni jota omat korvat eivät pysty enää käsittelemään. Tuntuu, että pääni räjähtää, jos kuulen sitä ääntä sekuntiakaan enää.

Laulu tuo hänen huomion minuun ja kitinä loppuu. Ääni värisee ja kyyneleet puskevat läpi. En pysty pidättämään. Itken ja laulan samaan aikaan.

Hän roikkuu lahkeessa vaatien huomiota. En jaksa antaa sitä. Mieli on tyhjä ja musta samaan aikaan. Huomaan ajattelevani, että Oliver on pilannut mun elämän. Pilannut mut. En tunnista itseäni enää, olen vajonnut jonnekin syvälle.

Soitan ystävän apuun, en pysty tähän nyt yksin. Mun on saatava apua.

Huomaan, että olen päivittäin vihainen jollekin. Itselle, lapselle tai miehelle. Useimmiten itselleni sen jälkeen, kun olen ensin huutanut lapselle tai miehelle jostakin.

Ollaan Antin kanssa erimieltä vanhempien rooleista, vastuista ja kasvatuksesta. Milloin mistäkin. Ymmärretään toisemme vääriin lähestulkoon aina kun puhutaan lapseen liittyvästä asiasta. Säästä osataan keskustella nätisti mutta lapsesta ei. Se päättyy riitelyyn lähestulkoon aina.

Ollaan kadotettu yhteys meidän välillä. Tiimityön sijaan syyttävä sormi osoittelee vuoron perään kumpaakin. Kotona vallitsee kylmä ilmapiiri, josta useimmiten saan syyttää itseäni. En osaa purra hammasta vaan oksennan oman pahan olon Antin niskaan tuntuvasti. Hän luonnollisesti vetäytyy kauemmaksi. Ei puhuta, eikä pussata.

Lapsen piti rikastuttaa meitä, ei hajottaa meitä.

Paska olo ja viha itseä kohtaa tuntuu vielä suuremmalta, kun äskeisestä huudostani huolimatta lapsi kömpii viereeni, kun rojahdan lattialle itkemään.
Huolimatta siitä, että käyttäydyin hyvin, hyvin typerästi hän istahtaa siihen ja tuijottaa itkuisia kasvojani hämmentyneenä. Varmaan ensimmäistä kertaa hän ei tee jotakin kiellettyä, hän ei möngi ympäriinsä kuin kaistapää vaan hän on siinä. Vieressä ja tapittaa mikä mulla on.

Hän kipuaa kasvojeni päälle ja antaa tekohengitystä muistuttavan limaisen pusun suulleni. Ja tekee sen monta kertaa uudelleen. Hän rakastaa ja haluaa läheisyyttä multa, vaikka olin täysi idiootti hetki sitten.

Tuntuu, että koko minuus on kadonnut. Minne se positiivinen ihminen mun sisältä on mennyt? Kyrpä nousee otsaan mitä hölmömmistä asioista ja olen usein kiukusta jäykkänä. Hartiat jumissa ja korvissa asti.
Löydän itseni ajattelemasta tai sanomasta ääneen ”vittu, että mua vituttaa”, "tää on niin paskaa" aivan liian usein.

Yritän parhaani ja kun homma kusee, otan siitä itseeni. Suoritan tätä vanhemmuutta ja äitiyttä. Eli toisin sanoen koko hiton elämääni tällä hetkellä. Enkä pääse sitä karkuun. Tuntuu, että olen burn-outissa mun elämästä enkä osaa enää nauttia siitä.

Onko mun pakko olla tämmöinen saakelin suorittaja sekä perfektionisti?
Joo, ihmiset sanoivat, että vauvavuosi on rankka mutta oikeasti tätäkö?

Ei tämän näin kuulu mennä. Ei tämän tältä kuulu tuntua. Mun sisällä on joku mennyt rikki. En halua olla tämmöinen ihminen.

Mihin mä olen kadonnut?
Miks mua vituttaa taas?

En halunnut, että mulle käy näin. Enkä todellakaan halunnut, että meidän parisuhteelle, että meidän avioliitolle käy näin.
Enkä missään nimessä halua tuntea, että lapsi oli virhe.
Me haluttiin sitä kauan ja työläästi.
Eikä tämä mun paha olo ole lapsen syytä. Ei hän ole mua pilannut. Mä olen tehnyt sen ihan itse.

Ja mähän rakastan noita kahta miestä enemmän kuin mitään mutta miten hitossa me ollaan nyt tässä?

Vauvavuosi on reilua kuukautta vaille taputeltu. En usko, että haluan koskaan enää kokea tätä uudelleen.

Tähän vuoteen mahtuu mitä ihanampia juttuja, rakkauden ja onnellisuuden hetkiä sekä päiviä mutta nämä vahvat negatiiviset tunteet ovat jättäneet ne varjoonsa. Kuten yleensäkin yksi huono asia kumoaa kymmenen iloista asiaa. Niin myös nyt.

Jos jotakin haluaisin nyt menneestä muuttaa niin omaa käytöstäni. Yrittää ymmärtää paremmin, ajatella lapsen ja Antin näkökulmasta enemmän.

Tämä vuosi vei mut terapiaan ja meidät pariterapiaan.

Mä haluan korjata itseni. Oppia ymmärtää miksi käyttäydyn, kuten käyttäydyn. Oppia taas nauttimaan tästä elämästä. Oppia ottamaan rennommin. Oppia etten voi kontrolloida kaikkea. Oppia päästämään irti turhista asioista ja ennen kaikkea oppia olla stressaamatta asioista joille en voi mitään tai tulevaisuudesta kun en tiedä mitä siellä tapahtuu.

Olen yrittänyt oppia näitä täysin samoja juttuja jo kauan aikaa. Nyt saan siihen onneksi apua.

Ja me saadaan Antin kanssa apua, että löydetään taas toisemme. Löydetään yhteys toiseen. Että meistä tulee tiimi mikä taistelee haasteita vastaan eikä toisiamme vastaan. Saadaan myös apua lastenhoitoon. Mikä tuo meille aikaa olla yksin ja aikaa olla vaimo sekä mies. Ei vain äiti ja isä.

Halutaan olla yhdessä, halutaan saada tämä trio toimimaan. Parannetaan yhdessä nämä haavat ennen kuin niistä tulee liian syvät ja tulehtuneet. Joita ei voi korjata.
Ja mä toivon, ennemmän kuin mitään muuta, että me onnistutaan.
Ollaan nyt sen tien alkutaipaleella, muutamia kertoja terapiaa takana. Olen ylpeä itsestäni, että uskalsin pyytää tämän sorttista apua. Sillä se on auttanut jo askeleen verran. Se on jännä miten puolueeton henkilö osaa avata meille toistemme tunteet ja tarpeet niin, että ymmärretään paremmin mitä toinen on ajanut sanoillaan takaa.
Niiden tapaamisten jälkeen on molemmilla ollut parempi fiilis kuin sinne mennessä. Tapaamisissa uskaltaa tuoda ne asiat julki mitä ei kotona kahden kesken halua taikka jaksa kun tietää siitä syntyvän riita. Tapaamiset toimivat meidän parisuhteen niin sanottuna "ei-kenenkään-maana". 

Tämä kirjoittaminen on yksi tapa selkeyttää mulle omia jatuksia. Eräänlaista omaa terapiaa. En tiedä mikä siinä on, että kun kirjoittaa asiat ylös itselle ja muille näkyviksi niin se tekee jotain mun aivoissa.
Vaikka mua pelottaa painaa "julkaise" niin samalla se tieto, että joku lukee tämän ja saa tietää mitä käyn läpi huojentaa mieltä. Saan tämän pahan olon ulos ilman, että mun tarvitsee puhua sitä kuitenkaan ääneen.

Viikonloppuna muutetaan ja toivon muuton muuttavan myös mua.
Että toi negatiivinen Jenni tipahtaa muuttokuormasta ja kyytiin jää se mitä olen oikeasti.

-Jenni-

*kansikuva Pixabaysta