elämä

Suru on kunniavieras

"Surua kyynelin kastella täytyy, jotta se puhkeais kukkaan.
Helli ja hoivaa, varoen vaali ettei se menisi hukkaan.

Pois älä oveltas käännytä koskaan Suru jos koputtaa milloin.
Pyydä se sisälle syötä ja juota, tarjoa yösija silloin..."

Elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista. Se antaa ja se ottaa. Se on välillä ihanaa ja välillä aivan kamalaa. Se on suuria nousuja ja syviä laskuja. Se on reilua ja samalla epäreilua. Se on pumpulin pehmoista sekä kiven kovaa.

Tänä vuonna tulee kymmenen vuotta päivästä jota en unohda koskaan. Silloin elämä näytti miten kova ja kamala se voikaan olla.

Se päivä oli 25.11.2007. Olin tuolloin 22-vuotias.

Mua itkettää kun muistelen sitä. Äidillä oli ollut rintasyöpä. Se leikkattiin ja lääkärit sanoivat hänen olevan terve. Äidin olo ei kuitenkaan parantunut. Mun iloinen, energinen, vahva ja päämärätietoinen super äiti ei ollut leikkauksen jälkeen oma itsensä. Hän oli jatkuvasti huonovointinen, allapäin ja kipeä.

Hän puhui asiasta monesti lääkärin kanssa. Lääkärit määräsivät vain lääkkettä toisen perään. Luulivat, että hän on masentunut. Ei äiti ollut masentunut, hän oli sairas edelleen.

Vihdoin hänet otettiin tosissaan ja äiti pääsi tutkimuksiin. Leikattu rintasyöpä oli tehnyt etäpesäkkeitä ympäri hänen elimistöä. Maksa ja munuaiset olivat pesäkkeiden valoittamat. Äitiä ei voitu hoitaa koska hänen tulehdusarvot olivat niin korkealla. Hoidot olisivat vain pahentaneet tilannetta. Äidin ainoa toivo oli kortisoni. Sillä yritettiin laskea tulehdusarvoja, jotta mahdolliset sytostaatti ja sädehoidot olisi voitu aloittaa uudelleen.

Kortisoni ei toiminut ja äidin vointi meni sairaalassa pahemmaksi. Hän ei voinut olla sairaalassa enää suurentuneen sairaalabakteeri riskin takia. Hänet siirrettiin Terho kotiin (saattohoitokoti). Meille sanottiin, että siellä hänellä ei ole niin suurta riskiä saada sairaalabakteeria ja hänen kortisonihoitoa voidaan jatkaa turvallisemmin. Kun kortisoni alkaisi vaikuttaa hän pääsisi takaisin osastolle.

Ei äiti sinne päässyt takaisin.

Hänen vointi meni päivä päivältä huonommaksi. Puhe muuttui sorinaksi.

Muistan kuinka isosiskoni kanssa olimme hänen lähellään. Katsoimme kun äiti nukkui. Puhuimme hänelle. Kerroimme miten hyvin hän on meidät kasvattanut, kuinka me tullaan selviämään ja pärjäämään ja miten paljon me häntä rakastetaan.

Äiti äänähti. Ihan kuin hän olisi yrittänyt sanoa rakastavansa takaisin.

Lopulta äitiä pidettiin unessa ja lääkkeillä kivut kurissa.

"Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt hajoaa se maahan multaan.
Näät sen silti kukkana aina, muistot on kalleinta kultaa.
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt, lähti se muualle matkaan.
Vielä se tulee mennäkseen jälleen lähemmäs kuin aavistatkaan..."

Hoitajat sanoivat lopun olevan lähellä. Muistan kuinka minuutit tuntuivat tunneilta ja tunnit päiviltä. Olimme olleet hänen vierellään Terho kodissa lähes kaksi vuorokautta. Istuimme kaikki äidin ympärillä. Hänen tärkeimmät. Minä, siskoni, äidin sisko, hänen siskon aviomies ja äidin miesystävä.

Oli myöhäinen ilta. Muistelimme yhteisiä hetkiä äidin kanssa. Kesken kaiken äidin miesystävä pompahti huoneen kaukaisimmasta nurkasta olevalta penkiltä ylös ja sanoi..

"nyt hän lähtee pois".

Hän ei tarkoittanut itseään vaan meidän äitiä.

Äidin miesystävälle oli yhtäkkiä tullut kummallinen, sellainen yliluonnoton tunne. Kuin joku olisi kuiskannut hänelle korvaan, että nyt se tapahtuu.

Keräännyimme äidin vuoteen ympärille. Otimme hänestä kiinni. Oli hiiren hiljaista. 

Kuuntelimme kun äiti hengitti sisään ja ulos. Toisen kerran sisään ja ulos. 

Kolmatta kertaa ei tullut.

Äiti oli poissa.

Silloin maa tippui mun jalkojen alta. Suru murskasi sydämen säpäleiksi ja viha otti musta vallan.

Haukuin Jeesukset, Kristukset ja lääkärit. He valehtelivat meille!

Antoivat turhia toiveita sanoessaan äidin pääsevän vielä takaisin sairaalaan. Saattohoitokotiin mennään vain sisälle. Ei sieltä tulla ulos.

En voinut käsittää miksi meille kävi niin. Ei mun äidin pitänyt vielä mennä.

Ajan kuluessa viha vaihtui suruun. Ja suru vaihtui ikävään.

"Se mitä kunniavieraasi kertoo kätke se sydämees tarkoin.
Ei niitä oppeja kirjoista löydä, ei ostaa voi miljoonin markoin.

Itkuja varten on ihmisen silmät vierikää kyyneleet.
Tuleehan tuolta se toinen päivä kun on kepeät askeleet..."

Me oltiin siskon kanssa äidin tyttöjä. Vanhempien eron jälkeen asuimme äidin luona.

Äiti oli vierellä kun kasvoimme teinistä aikuisiksi. Äidin kanssa tapeltiin ja anteeksi annettiin. Äiti näki meidän ensimmäiset kännit, tupakat, krapulat ja muut tempaukset. Äiti tapasi ensimmäiset poikaystävät. Äiti lohdutti kun pojat särkivät sydämet. Äiti oli aina paikalla kun häntä tarvitsi.

Äiti oli turva. Äiti oli tuki.

Mulla kesti varmaan viisi vuotta ennen kuin poistin äidin numeron puhelimesta. Monta kertaa siihen olin soittamassa.

Voi luoja miten ikävä mulla on tämän kymmenen vuoden aikana ollut äitiä. Mulla olisi hänelle niin paljon sanottavaa. Miljoonia kertoja olisin halunnut hänelle soittaa. Päästä halaamaan. Rutistamaan oikein kunnolla. Antaa suukon. Sanoa miten helvetin paljon mä rakastan.

Hän kasvatti meistä vahvat naiset. Päivä päivältä siskon kanssa muistutetaan yhä enemmän ja enemmän häntä. Me luvattiin äidille selvitä ja pärjätä. Satunnaisista vaikeuksista huolimatta niin ollaan tehty. Pidetty yhtä ja oltu toistemme tukena.

Vaikka olen aikuinen niin silti mä tarvitsisin vielä äitiä. Sitä lämpöistä olkapäätä. Ajoittain tulee hetkiä, että kyyneleet valtaavat silmät. Suru ja kaipuu vierailevat usein mielessä. Äiti on mun sydämessä vaikka samalla mun sydämessä on äidin kokoinen aukko.

Äiti elää meissä.

Ja me ollaan hänen peilikuva. <3

"Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt hajoaa se maahan multaan.
Näät sen silti kukkana aina, muistot on kalleinta kultaa.
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt, lähti se muualle matkaan.
Vielä se tulee mennäkseen jälleen lähemmäs kuin aavistatkaan..."

-Jenni-

Suru on kunniavieras - Jenni Vartiainen

*kansikuva Pixabay

comments powered by Disqus