perhe

Perhe on tärkein

Haluan vielä tähän alkuun avata elämääni hieman syvällisemmin.

Olen aina ollut varsin päättäväinen ja määrätietoinen tapaus. Tiennyt mitä elämältäni haluan. Ja näin jälkeenpäin ajateltuna olen saavuttanut tavoitteeni, jos näin uskaltaa tai voi sanoa. Kotoa muutto 16- vuotiaana oli tietoinen valinta. Olin onnekas päästessäni haluamaani ammattia opiskelemaan vaikka muistan kyllä opinto- ohjaajan aikanaan ehdotelleen muitakin vaihtoehtoja ja kyselleen varasuunnitelmiani. Suhtauduin lähinnä kummaksuen, olinhan jo päättänyt, että haluan vain ja ainoastaan parturi- kampaajaksi ja tulen pääsemään kouluun! Ymmärän häntä nyt, mutta ihailen edelleen myös omaa rohkeuttani. Kolme vuotta opiskelijaelämää olivat toki hyvinkin vauhdikkaita, mutta koulunkäyminen ja valmistuminen olivat päätavoite. 

Nyt tätä alaa on takana jo kuusitoista vuotta ja ilolla voin todeta, että tämä työ on edelleen sitä mitä haluan tehdä. Yrittäjyydessä ja etenkin pienyrittäjyydessä pienellä paikkakunnalla on haasteensa. Yrittäjyys on ennen kaikkea elämäntapa ja olenkin sitä mieltä, että ne joilla ei ole tästä kokemusta eivät pysty täysin samaistumaan siihen mitä tämä todellisuudessa on. Meistä usein ajatellaan, että hyvähän se on, kun saa itse päättää työpäivistään ja vapaistaan.Todellisuus on kuitenkin aika kaukana noista ajatuksista. Tehdään töitä ilman ylityölisiä ( meidän keskiverto työpäivänpituus on kuitenkin se kymmenen tuntia) ja joustetaan työajoista ( kaikki välillä 7.00- 19.00). Työtä tehdään erittäin isolla sydämmellä ja tähän on sitoutunut 100%. Jokainen asiakas on todella tärkeä ja kaikkia palvellaan parhaalla mahdollisella tavalla. Viikkojen lomista ei ole tietoakaan, mutta yksittäisistä vapaista saa toki nauttia. Tällä hetkellä myötäelän yrittäjäystävien äitiyslomien mukana. Sekään ei ole täysin rentoa oleilua ja nauttimista aikatauluttomista päivistä. Huoli asiakkaiden säilymisestä ja takaisin palaamisesta on läsnä kokoajan...

Yrittäjän onneahan puolestaan on päätäntävalta omista tekemisistä ja mahdollisuus vaikuttaa päiviinsä. Nämä ovat niitä yrittäjyyden hyviä puolia ja kantava voima. En voisi kuvitella tekeväni mitään muuta! Ja itselle se ei ole raha, joka ratkaisee vaan ihan muut asiat! Rakastan työtäni ja minulla on ihana asiakaspiiri. Työkaverinikin ovat ystäviäni ja tukijoukkojani. Arki on se mitä kuitenkin jo viiden vapaapäivän jälkeen kaipaan. Huumori ja asenne on ne,  jotka ratkaisee loppupelissä! 

Palataan aikaan, kun tavattiin mieheni kanssa. Olin itse parikymppinen ja mieheni kolme vuotta vanhempi. Elämä oli hyvin pitkälti töitä viikot ja huvittelua vapaa-ajat. Paljon ylä- ja alamäkiä, " eroamisia" ja yhteenpalaamisia lukemattomat määrät. Matkusteltiin paljon ja vietettiin aikaa ystävien seurassa. Varmaan aika tarkalleen kuutisen vuotta oltiin porukassa tallattu, kun alkoi tosissaan elää haave omasta talosta ja pihasta sekä lapsista. Kyllästytti kerrostaloelämä ja bilettäminenkin alkoi tökkiä. Oli saatava elämään muutakin sisältöä! Oman kesämökin myötä oltiin saatu maistella elämää omassa rauhassa luonnon keskellä.

Tonttikin löytyi täysin yllättäen ja nopeasti. Asunto siis myyntiin ja seuraavana keväänä rakentamaan. Odotin tässä vaiheessa esikoistamme. Asiat olivat edenneet tavoilleni tyypillisesti jälleen kerran hirmuista vauhtia. Jaksan olla niin kiitollinen ja onnellinen ( tässä vaiheessa nousee kyyneleet silmiin...)!

Helmikuussa 2008 päivänvalon näki rakas ja toivottu tyttö Tiiu Annu Amelia. Esikoisen syntymä on uskomattominta ja ihmeellisintä mitä minulle on ikinä tapahtunut. Tämä oli unelmieni täyttymys ja olin niin onnellinen, että meille oli suotu tällainen onni! 

Muutama kuukausi kerettiin yhdessä mieheni kanssa elää vauvantuoksuista elämää ja mennä naimisiinkin,  kun keväällä alkoi odotettu talonrakennus. Se tiesi käytännössä sitä, että minä olin vauvan kanssa ja mieheni rakennuksella. Oli vaikeaa asettua kotonaolijan rooliin, olinhan tottunut tekemään ja touhuamaan. Tuntui, etten saa kannettua omaa korttani kekoon, olinhan vain vauvan kanssa kotona. Rankkaa aikaa tavallaan. Paljon itkua ja yksinoloa vauvan kanssa sekä henkistä kasvua vaimona ja äitinä. Samalla kuitenkin muhi jo haave toisesta lapsesta.

Marraskuussa oli edessä muutto ja töihin palaaminen. Taas monta isoa rautaa tulessa. Oltiin kaverini kanssa päädytty remontoimaan meille kahdelle uudet toimitilat. Niitäkin siinä sitten samalla häslättiin lasten kera, kuinkas muutenkaan. Valmiiksi kuitenkin saatiin sekä talo, että kampaamotilat.

Iski kamala väsymys, jolle löytyi selitys seuraavan vuoden alussa. Olin toistamiseen raskaana. Tässä vaiheessa saatiin myös muistutus siitä, että kaikki ei mene aina niin kuin on suunniteltu. Varsinainen tuskien kevät, joka päättyi lopulta onnellisesti. Liivia Elsi Eveli syntyi toukokuun lopulla pikkukeskosena, 760 g painoisena ja niin täydellisenä, kuin noilla viikoilla syntynyt ylipäätään ikinä voi olla ( väliin taas vähän lisää onnenkyyneleitä...). Kesä kului sairaalassa ja kotona vuorotellen. Oli pelastus, että meillä oli Tiiu, joka piti meidät vahvasti kiinni arjessa. Ei voinut jäädä keskoskaapin vierelle synkistelemään, eikä siihen olisi kyllä muutenkaan ollut tarvetta. Liivia kasvoi ja kehittyi huimaa vauhtia ja elokuun alussa, lähes kuukautta ennen laskettua-aikaa pääsimme kotiin. Arki lasten kanssa rullasi jo rutiinilla ja oli ihana laitella omaa kotia ja pihaa!

Syksyllä olin onneksemme taas raskaana! Monet kauhistelivat ja epäilivät raskautta vahingoksi...mutta kyllä, kolmas lapsi oli yhtä toivottu, kuin kaksi edellistäkin. Läheiset toki pelkäsivät puolestani, ettei tämäkin raskaus päättyisi ennenaikaisesti. Itse olin luottavainen, eikä mitään viitteitä ongelmista kyllä ollutkaan. Aikahan kuluikin täysin huomaamatta kotiarkea pyöritellessä. Elän rutiineista ja aikatauluista ja  arki lasten kanssa on ehkä juurikin siksi ollut minulle mieluista. Iivo Ukko Hermanni syntyi heinäkuun alussa täydentämään perhettämme. 

Meillä on menty aina vahvasti lasten ehdoilla, mutta se ei ole ikinä ollut este puuhasteluillemme. Vuosia myöhemmin mietin usein itsekkin, että miten sitä on jaksanut ja saanut aikaan niin paljon! Piha on rakentunut itse lapioiden ja kärräten juuri tuolloin, kun lapset ovat olleet ihan pieniä. Ompelut ja askartelut ovat olleet osa keittiönpöydän vakiovarustusta ja ovat sitä toki edelleen. Porukassa touhutaan ja lapset ovat aina saaneet olla mukana minun ja mieheni menemisissä ja tekemisissä. Lasten onni on vuorotyötä tekevä isi, joka on ollut vahvasti läsnä heidän arjessaan minun ollessa töissä. Mieheni hoitaa kotityöt siinä missä minäkin ja vastaa mm. ruokahuollosta nykyään aika pitkälti yksin. Päivähoitoakin on tarvittu vain parina päivänä viikossa. Nostankin tässä vaiheessa miehelleni isosti hattua ( ja vedethän ne nousee taas silmiin! ). Hän on tehnyt lasten kanssa niin paljon. Ei ole sellaista paikkaa, mihin ei voisi lasten kanssa mennä tai tekemistä ,mihin ei voisi ottaa lapsia mukaan. Arvostan ja olen paljosta kiitollinen.

Ollaan tultu aika pitkä ja tapahtumarikas matka sieltä 2000- luvun alusta. Mutkiakin on matkassa ollut, mutta on päätetty, että yhdessä mennään. Kahdenkeskinenaika on toki kortilla, mutta se on ollut tiedossa jo lapsia halutessa. Ja iloksemme olemme todenneet, että lasten myötä ei jaksa käyttää energiaansa joutavaan meidän keskiseen vääntämiseen. Eikä sillä, tottakai välillä pitää räjähtääkkin, mutta olemattomista asioista ei enää jaksa nipottaa. Isona asiana näen myös sen, että kunnioitamme täysin toistemme tekemisiä On mahtavaa huomata oma henkinen kasvu. Ja se, mitä nämä vuodet sekä lapset toinen toisensa jälkeen ovat saaneet aikaan. Koen sen pelkästään hyvänä asiana, enkä niin, että se olisi jotenkin minulta pois. En kaipaa aikaa parikymppisenä enkä kauhistele ikävuosiani. Vähän enempi itsekkyyttä voisi olla välillä paikallaan, mutta hyvä näinkin. Olen onnellinen ja osaan arvostaa aikaansaannoksiani. Itsevarmuutenikin on varmasti lasten ja perheen myötä kasvanut roimasti.

Lasten varttuessa haasteet ja huoletkin kasvaa, sen huomaa jo nyt. Tulevista vuosista puhumattakaan... Arki on haastavaa ja rankkaa, mutta niin sen pitää ehkä ollakkin?! Tässä tullaan siihen, minkä takia olen halunnut olla läsnä, kysellä ja kuunnella. Luotan siihen, että "pohjatyö", jota on vuosia tehty luo pohjan tuleviin koitoksiin lasten kanssa. Ja vanhempina meidän kuuluu mielestäni jankuttaa ja nalkuttaa ja toistaa asioita kyllästymiseen saakka! Nämä kolme varsin touhukasta, sanavalmista ja tempperamenttista lasta eivät todellakaan päästä vanhempiaan helpolla, mutta itse otan senkin pelkästään haasteena! Vaikeimpina kausina minua potkii eteenpäin positiivinen ajattelu, että kyllä se tästä taas helpottaa jossain vaiheessa. Ja mielestäni välillä on lupa purppastakkin, niin ihania, kun lapset ovatkin! 

Tässäpä vähän kurkistusta meidän arkeen ja siihen, että elämäni on kuitenkin enimmäkseen kaikkea muuta kuin omia harrastusnäperryksiä. Tekemisieni tahdin määrittää aina loppupeleissä nämä neljä elämäni tärkeintä ihmistä. Heistä saan virtaa ja heidän myötä olen totaalisesti höyrähtänyt kaikenlaiseen kotona puuhasteluun! 

Blogini ei tule sisältämään mitenkään säännöllisesti postauksia perheestäni, mutta luonnollisesti jossain määrin esillä hekin ovat. Lähinnä näiden puuhailujeni ohessa. Ovathan hekin todella toimeliasta sakkia, kuinkas muutenkaan!

comments powered by Disqus