mielenterveys

Kelakortissa lukee 112 - Dissosiaatiohäiriöstä ja mielenterveydestä

Onko sinulla tai lapsellasi koskaan ollun ns. nopea olo? Sellainen että asiat ympärillä tavallaan menevät kuin pikakelauksella, tai vaihtoehtoisesti toooodellla hitaasti, ja henkilö kuka tämän kokee on kuin hän kokisi ulkopuolisena kaiken. Entä onko tuttua (miten tämän nyt selittäisi äh) että kokee koko olemuksellaan ensin sileän pinnan, kuin vaikkapa ranskanpastillin muodon ja tekstuurin, kunnes se muuttuukin äkkiä ryppyiseksi ja röpelöiseksi pinnaksi ja olemukseksi.

Kun olin lapsi, sanotaanko alakoulun ensiluokilla, minulle tuli tällaisia kohtauksia. Usein. Lisäksi päiväunet ja kaikenlainen saamattomuus ja haahuilu, ulkopuolisuuden tunne sekä erittäin elävä mielikuvitusmaailma veivät minut mukanaan, en ollut minä tyttö ihan tässä maailmassa messissä. Muistin nämä kokemukset vasta äskettäin, kun (heh) selailin vauva.fi –keskustelupalstaa iltalukemisina. Siellä silmääni osui keskustelunpätkä aiheesta ja luettuani muiden kokemuksia lähdin Googlen avulla selvittämään että mitä Ihmettä tämä on?

Timo-kissa ja onnellinen minä. Pikkukuvassa Suvi-Tuuli 10vee.

Mahdollisia syitä oireille

Ensimmäisenä selvitin onko mahdollista että mun lapsena todettu migreeni (jota en siis enää sairasta kuin kerran vuodessa, jos sitäkään) olisi syypää kohtauksiini. Google tiesikin kertoa että syitä voisi migreenikohtauksen lisäksi olla niin ADHD, (minun tapauksessani lapsuuden ADD osuisi nappiin), lievä epilepsia, univaikeudet, paniikki- kuin aivoverenkiertohäiriötkin.

Sitten se osui silmääni ja tunnistin itseni: Traumaperäinen häiriö eli dissosiaatiohäiriö. ”Psykiatriassa sillä tarkoitetaan sitä, että dissosiaation ilmetessä henkilö ei kykene tietoisuudessaan yhdistämään ajatuksiaan, tunteitaan, havaintojaan tai muistojaan mielekkääksi kokonaisuudeksi. Dissosiatiivisia oireita ovat mm. psykogeeninen muistinmenetys (amnesia), oman itsensä epätodelliseksi ja vieraaksi tunteminen tai tuttujen tai ympäristön kokeminen vieraana tai outona (derealisaatio), ajan ja paikan tajun kadottaminen, havaintojen vääristyminen ja vaikeus erottaa mielikuvia todellisuudesta, joskus näkö- ja kuuloharhat.” (lähde)

Pieni tokaluokkalainen Susutin

Dissosiaatiohäiriö ja Depersonalisaatiohäiriö

"Depersonalisaatioksi kutsutaan tilaa, jossa henkilön käsitys oman itsen ja ympäristön olemassaolosta hämärtyy. Hänestä saattaa tuntua, että hänen kehonsa on epätodellinen, muuttuu tai katoaa, tai että hän tarkkailee itseään oman kehonsa ulkopuolelta."(lähde)  Elin lapsena hieman ulkopuolisena kaikesta, pienesti koulukiusattuna, rumana ankanpoikasena. Mulle nuo nopeat ja hitaat olotilat ja ’iso-pieni’ sekä ’sileä-ryppyinen’ -olot olivat arkipäivää. Tavallaan jännittävä seikkailu, enkä osannut puhua niistä vanhemmilleni. Kuinka olisin voinutkaan, kohtauksia oli ja on aivan mahdottoman vaikea selittää.

”Dissosiaatio voidaan ymmärtää psyyken pyrkimyksenä hallita mielen tasapainoa uhkaavilta voimakkailta tunnetiloilta. Tällaisia psyyken tasapainoa järkyttäviä tunnetiloja ovat erilaiset äkilliset traumaattiset kokemukset ja niihin liittyvät pelon, kauhun tai häpeän tunteet. Vaikea-asteisempien dissosiaatiohäiriöiden taustalla ovat usein lapsuuden ja nuoruuden aikaiset traumaattiset kokemukset. Toistuvan väkivallan tai seksuaalisen hyväksikäytön uhreilla ilmenee usein erilaisia dissosiaatiivisia häiriöitä ja oireita” (lähde)

Minulle sattui alle kouluikäisenä lapsena, tosi pienenä pikkuisena tyttönä pari tosi ikävää juttua. Olin siinä mielessä onnekas että aivoni suojelivat minua pahalta –mulle tuli psykogeeninen muistinmenetys. Muistin nämä hirvittävät asiat kuin salama seesteiseltä taivaalta, vasta ysiluokkalaisena jolloin olin tarpeeksi vahva ja kypsä käsittelemään traumaani. Olin elänyt verraten mukavan lapsuuden, kiitos erittäin todentuntuisen mielikuvitusmaailmani ja rakkaan äitini ja parhaan ystäväni, minun serkkutyttöni tuella.

Mielenterveysongelmat eli ’Säkö oot se hullu bloggaaja?’

Muistot kuitenkin ottivat vallan uudestaan aikuisiällä ja katkeruus sekä viha valtasi mieleni niissä mittasuhteissa että jouduin lopettamaan työt ja jäämään lyhykäiselle sairaslomalle reilu parikymppisenä. Minulla todettiin niin lapsuuden turvattomuudesta kumpuava impulsiivinen epävakaa persoonallisuushäiriö, sekä uusimpana diagnoosina määrittelemätön kaksisuuntainen mielialahäiriö. Olen siis hullu, sanan rumassa merkityksessä. Nopeat olot ja muut hassut tunteet jäivät sinne lapsuuteen. Mielikuvitusmaailma on mulla edelleen vahvana, saatan jäädä tuijottamaan tiettyä kohdetta tajuamatta mitään koska olen niin syvällä oman pääni sisällä.

Miten tämä näkyy arjessani ja elämässäni nyt kolmenkympin tuolla puolen? Eipä oikeastaan niin mitenkään. Saatan tehdä hyvinkin impulsiivisia päätöksiä, suuriakin. Saatan välillä olla alakuloinen tai sitten en. Teen ahkerasti töitä kevytyrittäjänä, taitan ja kuvitan omaa lastenkirjaa jonka pitäisi valmistua syksyksi. Loppuvuonna pidän myös taidenäyttelyn miesystäväni kanssa, teemana (ylläri) lapsuuden traumat. Lääkitys toimii ja käyn kerran viikossa kriisi- ja traumaterapiassa. Olen kuin kuka tahansa terve ihminen, minulla on vain monia muita vahvempi luotto siihen että pärjään kyllä. Olen kulkenut niin kirosanan mittaisen matkan tähän pisteeseen että nyt voin puhua asioista häpeilemättä.

Selfie ennen ahdistuskohtausta.

Linkkivinkkejä:

Vaikka nyt kerroin mielenterveydestäni näinkin avoimesti -vastoin alkuperäistä päätöstäni olla kertomatta siitä tässä blogissa, koen kuitenkin asian sen verran tärkeänä että nyt painan *julkaise* Mutta tuskin palaan tähän aiheeseen kuin ylimalkaisesti ja yleisluontoisesti -haluan pitää tietyn yksityisyyden näinkin henkilökohtaisessa asiassa. Jos sinulla rakas lukija on kysyttävää tai pohdittavaa asiaan liittyen, ole hyvä ja laita mulle luottamuksellisesti vaikka sähköpostia tai Facebookin yksäriä. Autan mielelläni jos vain voin, ainakin kuuntelen. Se on ollut mulle itselleni paras apu -että joku kuuntelee.

pus -SUSU

comments powered by Disqus