lifestyle

Nyt Loppui Laihdutus!

Tiedättekös, tässä kirjoittaa kovin onnellinen täti.

Eilen, pitkän väännön ja käännön jälkeen vakuutusyhtiö näytti vihreää valoa -korvaavat vesivahingon pahoitteluiden kera (omavastuuta lukuunottamatta) ihan suitsait kling ja TsiTsing! Eilisen juhlahetken skumppalasi (not, kolme) tuntuu kylläkin pinkeänä turvotuksena mahamakkarassa, ja Lidlin lakritsisuklaa vihloo juuri paikattua hammasta. Oikein tunnen kuinka rasvasolut monistuu jokaisen nielaisun jälkeen. Enkä edes erityisemmin tykkää suklaasta.

Vaan mitä sitten, ihan sama, karppediem ja YOLO! Hetken kestää elämä, mutta sen ei tarvii olla synkkä ja ikävä.

Olen kirjoittanut laihdutuksesta ja hoikkuuden kaipuustani tänne blogiin luvattoman paljon. Onnettomana ja nälkäisenä onnistuinkin viime syksynä pudottamaan miltei viisi kiloa. Pääsin ketoositilaan mistä jaksoin huudella kaikille, tyyliin kadulla vastaantulijoille. Oloni oli toki muiskea, sitä en kiellä. Mutta lähtikö läski lopullisesti? Olinko onnellisempi? Nope. Joulun jälkeen tuli kilot takasin poikineen, jotta lurahdus vain kävi. Olin uutena vuotena ja sen jälkeen tavattoman surkealla mielellä.

Hetken kestää elämä, mutta sen ei tarvii olla synkkä ja ikävä.

Puhuin jossain välissä kovasti siitä ELÄMÄNTAPAMUUTOKSESTA, urbaanilegendasta joka harvoin onnistuu keneltäkään. Jos siis lähtee vain vähentämään radikaalisti suuhunsa laittamaa safkaa ja vetää salilla puntteja kaksoisleuka väpättäen itku kurkussa, ei se ole mikään kestävä muutos. Eikä elämäntapoja ei ole niin helppoa muuttaa edes pienin askelin, tajusin.

Mulla kävi niin kultaisesti, etten edes huomannut miten hyvä on olla nyt, kun en ole välittänyt ulkoisista ulottuvuuksistani joita läskiksi kutsutaan. Tiedän että minun täytyy tiputtaa painoa jo sokeriarvojeni takia, mutta onko sen pakko tapahtua viikoissa tai edes kuukausissa. Ei minun tarvitse jättää mitään syömättä, kiduttaa aivojani ja jo valmiiksi kiukkuista suoltani.

Eikä hikiliikkua kun en siitä hyvää oloa ole koskaan saanut. Arkipuuhastelu, remppaaminen, koiran kanssa telmuaminen, pyöräily ja haahuilu, vesijuoksu silloin tällöin...se riittää minulle. Jos ja kun paino tippuu, on se Hyvä juttu. Jos ei, on sekin jees. Kunhan olisin terveempi.

Oon haikaillut mennyttä ulkokuortani, sitä Susua joka oli 25 kiloa kepoisempi. Mutta oliko se tytsy kuitenkaan kovin sinut itsensä kanssa. Tällä hetkellä koen että tärkeintä ulkonäön kannalta on hyvä itsetunto ja onnellinen habitus. Oon aika hemmetin hyvännäköinen tässä(kin) kuosissa!

Lupaan täten pyhästi että lakkaan puhumasta laihdutuksesta. Mutta jos sanani syön, niin syön ne ketsupilla ja majoneesilla.

Tämmöstä vaihteeksi, pusuja 

-Susu

(Kuvat: Jani Penttinen)

comments powered by Disqus