suru

Surun lyhyt oppimäärä

Meillä kaikilla on omat keinomme käsitellä surua.

Toissapäivänä läksi eräs toveri autuaammille maille sairauskohtauksen johdosta. Elämän lyhyys ja yllättävyys iski minua suoraan päin näköä.

Tämä ystäväni äkillinen poismeno oli sellainen pamaus että en oikein tiedä miten päin olisin. Eilen, kun asiasta minulle kerrottiin, ensireaktio oli kieltäminen. Ei ei ei, eihän tuo voi olla totta! Vastahan minä hänet näin kaupan pihassa hymyilemässä! Seuraavaksi tuli itsesyytös; miksi mulla oli olevinaan niin kiire etten voinut pidempään jutella.

Kolmantena iski maaninen sisustuspuuska. Kyllä, luitte oikein. Vahva pesänrakennuskohtaus jossa järjestelin keittiön huonekaluja uudelleen ja uudelleen, lämmitin uunia ja tiskasin. Olenko ihan paska kaveri? Huono surija? Psykopaatti? -Ei, en ole.

Ei ole mitään oikeaoppista tapaa surra.

Tutkin eli googletin surun vaiheita tätä postausta varten. Löysin psykologien höpinää siitä että ensin tulee tämä ja sitten tämä ja lopulta se ja tuo vaihe. Totuus löytyi kanssaihmisten suusta -jaoin tuntemukseni eräässä upeassa naisten vertaistukiryhmässä Facebookissa, ja siellä koviakin menetyksiä kokeneet kertoivat että suru on aina subjektiivista.

Ja se joka muuta väittää on kakkapää.

Päivä kerrallaan.

Oma elämä pyöri siinä siivotessa ja häärätessä filminauhana pupilleissa. Elämä, joka melkein muuttui muttei muuttunutkaan. Hain katsokaas lähihoitajakouluun, impulsiivisesti hetken mielijohteesta. Koulu olisi alkanut jo ensi viikolla. Mitä tämä olisi tarkoittanut käytännössä, no ainakin sitä että olisin lähtenyt Woutilan työyhteisöstä. Ollos huoleti, koko homma kosahti liikaan rehellisyyteen omasta terveydestä. Olen helpottunut, en lainkaan pettynyt. Surullinen? Joo, vähän.

Ehdin tietysti miettiä elämääni kauas tulevaisuuteen, vaikka tiesin että kouluunpääsy on hankalaa tapauksessani. Olisin erikoistunut mielenterveys- ja päihdetyöhön, olisin jakanut omia kokemuksiani aiheesta, olisin ollut huippuhoitsu jne jne. Ystävän kuolema pisti asiat siihen muotoon, että ymmärrän nyt -on elettävä päivä kerrallaan ja kuin viimeistä päivää. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Laitan tähän nyt kuvitukseksi keittiön uutta järjestystä, kun en osaa laittaa muutakaan. Eli tajusin mahdollisuuden siinä että sähköliesi ei ole voimavirralla seinässä. Käytännössä se siis muutti paikkaansa vastakkaiselle seinälle. Lisäksi kotilieden päältä lähti lastulevy poikkeen, nyt sitä voi lämmittää kunhan keksin jonkun kissaesteen lieden päälle. Möh.

Alla oleva biisi on omistettu toveri P:lle <3

 -s

comments powered by Disqus