keskenmeno

Tyhjä kohtu

Näin äitienpäivän aikoihin tunnen välillä suurta tyhjyyttä. Jos kaikki olisi mennyt toisin, minulla olisi nyt viisivuotias lapsi. Jos kaikki olisi sujunut hyvin, Hän olisi syntynyt 12.12.2012. Jos en olisi sinä keväisenä aamuyönä alkanut vuotaa verta, viettäisin nyt äitienpäivää muiden äitien kanssa.

Olisin nyt äiti

Muistan sen tunteen: Olimme kahvilassa. Tein raskaustestin kahvilan vessassa. Ensin yksi vahva, tulipunainen viiva. Olimme jo että ’no nyt ei tärpännyt’. Meni hetki, asetin raskaustestikasetin laukkuuni. Sitten tuli tunne, nyt pitää vilkaista sitä uudestaan. Siellä se oli, haalea haamuviiva sen punaisen vieressä. Seuraavana päivänä soitin ensin neuvolaan, sitten äidilleni. Muistan missä olin kun puhelu alkoi –kävelin koulusta kotiin. Opiskelin silloin yrittäjän ammattitutkintoa Takk:issa Tampereella. Kevätaurinko häikäisi niin että aivastutti. Äiti oli puhelimessa vihainen.

Hän ei muista olleensa vihainen mutta minä muistan. Se oli kai jokin shokkireaktio iloiseen uutiseen. Mulla alkoi raskausoireet, hirveä väsymys, miltei saman tien. Makasin sohvalla ja tuijotin telkkarista tylsääkin tylsempää ostosteeveetä kun en jaksanut vaihtaa kanavaa. Koulussa en jaksanut olla joten kerroin raskaudestani opolle, hän onnitteli kovasti. Sanoi että eiköhän me sulle tää tutkinto myönnetä joka tapauksessa. Ostin vauvalle pöksyt ja vaaleansinisen viltin kirpputorilta.

Muuta en raskausajastani muistakaan. Elin jonkinlaisessa hattarakuplassa.

Kunnes koitti eräs ilta. Vessassa käydessäni paperiin tarttui hieman vaaleanpunaista väriä. Paniikkipuhelu äidille, joka lohdutti että vuoto on ihan normaalia raskauden siinä vaiheessa, viikolla 12 ja jotain. Menin rauhallisena nukkumaan ajatuksissani tulevan viikon ultraäänitutkimus, ensimmäinen sellainen. Aamuyöllä heräsin kovaan alavatsakipuun, supisteli niin etten ole moista kipua umpilisäketulehduksen lisäksi koskaan kokenut. Vessanpönttöön solahti möykky. Verinen pieni pallero. Mieheni heräsi ja unenpöpperössä pissi sen päälle (Tämä naurattaa minua jostain syystä nykyään kovasti) –Älä pissi meidän vauvan päälle, huusin ja itkin.

Sairaalassa olin aikani. Hoitaja joutui tyhjentämään jollain pihdeillä kohtuni kun se supisteli verimateriaalia niin kovasti. Kun kivut lopulta loppuivat, olin taivaassa fyysisesti, henkisesti täydessä helvetissä. Poltin heti kotimatkalla tupakan. Ajattelin että ’No näinhän tässä pitikin käydä, olen ansainnut kaiken paskan mitä mulle tulee’. Möyrin mieleni syvyyksissä. Asiaa ei helpottanut lainkaan tieto että äitini oli juuri ostanut muovikassillisen kestovaippoja. Mietin että ’miksi pitikään olla niin varma vauvan tulosta ja ostella kaikkea, miksen voinut varautua keskenmenoon, minä samperin tollo’.

Kesä tuli ja meni. Alkuraskauden ja töllön edessä möllöttämisen aiheuttamat kilot jäivät muistuttamaan karusti menneestä. Loppusyksyllä sain puhelun: veljeni avovaimo oli raskaana. Itkin katkerasti. Puhelin lensi kylppärin seinään.

En kadu reaktiotani kummityttöni tulevaan syntymään: Se oli täysin luonnollista.

Kun sain hänet, Lumian, syliini alkukesästä 2013, sydämeni suli. Näinhän tässä nyt kävikin, minun äitiyden aikani ei ollut vielä –Minusta tuli täti. Nyt mulla on ihana, fiksu, loistavan lahjakas ja kaunis veljentyttö joka kasvaa koko ajan suuremmaksi ja hienommaksi ihmiseksi. Lisäksi minulla on nykyisen mieheni kaksi loistavaa poikasta, ei nyt ihan omia mutta rakastanpa heitäkin, pikku papusia.

Kuitenkin aina tähän aikaan vuodesta vuodatan pienen henkisen kyyneleen pikkuiseni puolesta. Minun pienen alkion/sikiön/ihmisenalun muistolle julkaisen tämän tekstin. Viime lauantaina vietettiin myös ei-niin-mediaseksikästä lapsettomien lauantaita. Sen kunniaksi toivotan teille, lapsettomille, keskenmenon kokeneille, äideille ja äidiksi haluaville ja ihan kaikille menetyksen kohdanneille oikein ihanaa kevättä. Aurinko hiipii vielä risukasaankin, näin uskon.

-Susu

comments powered by Disqus