Yksilön kehitys on nimensä mukaisesti, yksilöllistä. Ja annettaan sen olla sitä myös tulevaisuudessa!

Mahtavaa uutta vuotta 2019 kaikille SO-UPin lukijoille! Arvelin avata teille hieman omia ajatuksiani yksilön kehityksestä tässä kaikessa muuttuvassa yhteiskunnassa. Olen toiminut valmentajana kilpauinnissa vuodesta 2006. Ensin viitisen vuotta oto-valmentajana, jonka jälkeen 2011 alussa tarjoutui mahdollisuus tehdä valmennusta päätyökseni. Siitä prosessista saisi kerrottua ”pitkähkön” tarinan, mutta jätetään se kuitenkin toiseen kertaan.

Tämän alustuksen tarkoituksena ei ollut aikani valmennuksessa, vaan se, että olen valmennusurani aikana saanut valmentaa monenikäisiä ja tasoisia urheilijoita. Olen myös valmentanut samanikäisiä urheilijoita, jotka ovat TODELLA eri vaiheessa fyysisessä kehityksessä. Tämä sama tyttöjen sekä poikien puolella.

Kun käsissäsi on kaksi urheilijaa jotka ovat täysin eri tilanteessa omassa kehityksessä vaikka murrosiässä, helposti voisi ajatella että toinen on vain parempi kuin toinen. Ja tämä helposti naurattaa valmentajaa, joka tätä lukee siltä kantilta ”että eihän kukaan valmentaja voi oikeasti noin ajatella”. Mutta nyky-yhteiskunnan urheilussa tämä on enemmän kuin uhka. Siitä syystä uhka, koska urheilu ammattimaistuu jatkuvasti, tuloksia odotetaan aivan erilailla kuin vapaaehtoispohjalta.

Tämä on hurja ajatus myös siksi, että aiemmat sukupolvet ovat valmentaneet vapaaehtoispohjalta kyllä, mutta myös urheilijat ovat olleet erilaisia. Nyt myös urheilun ammattimaistuminen syö valitettavan paljon omaehtoista liikkumista, ainakin tietyssä vaiheessa ikää. Helposti ajatellaan, että nyt kun valmennetaan ammattimaisesti, tulokset kehittyvät kokonaisvaltaisesti ja aivan eri nopeudella kuin aiemmin. Yleisesti trendihän onkin näin, että tulokset kehittyvät kun aikaa tulee enemmän ja pystyy keskittymään aivan erilailla suunnitteluun sekä keskusteluihin yms, mutta ei se aina näin kuitenkaan ole. Uskon myös, että urheilijat ovat parempia omissa lajeissaan kuin aiemmin, koska on tilanteita, että harrastetaan vain yhtä lajia. Mutta yleistaitavuus, yleismotoriikka yms. Taidot, jotka kuitenkin vielä vuosikymmen tai kaksi sitten oli normaalia pihapelitoimintaa, ovat heikentyneet valtavan paljon. Tässä kaikessa nimenomaan omaehtoisen tekemisen rooli kasvaakin hurjasti, että pystytään opettelemaan ja oppimaan motoriset perustaidot muuallakin kuin ohjatussa harjoittelussa, koska kuitenkaan niitä ei siellä lajiharjoituksessa niin paljon tehdä mitä lajia tehdään.

Tämä ”tuloksen odotus” tuo myös kuitenkin hiukan pelkoa itselle. Pelko kumpuaa siitä, että vanhemmista osa toivoo lapsen kehittyvän mahdollisimman pian sille tasolle, että noustaan seuraavaan ryhmään ja seuraavalle valmentajalle, eikä välttämättä ajatella lasta juurikaan. Tämä varsinkin silloin kun lapsi/urheilja on ensimmäisen kehityshyppäyksen saavuttanut.

En sano, että tämä on iso trendi vielä, mutta valitettavan paljon siihen suuntaan ollaan menossa.

Lapsen tai urheilijan valmentaja tai valmentajat ovat kuitenkin parhaita kertomaan milloin urheilija on seuraavalle tasolle valmis. Tästä minun näkövinkkelistä ainakin lasten ja nuorten kohdalla suurin vaikuttava tekijä on monipuolisuus! Uinnissa tämä tarkoittaa sitä, että osataan tietyt asiat ja osataan tietyt lajit tarpeeksi hyvin ettei seuraavassa ryhmässä uimari ensimmäisten viikkojen aikana ahdistu kun ei pärjää missään. Seurat ovat kehittäneet hyviä kriteeristöjä ryhmäsiirroille ja on erilaisia hyviäkin urapolkumalleja, mitä voidaan pitää tukena urheilijan kehitykselle sekä myös mahdollisille ryhmäsiirroille, mutta näiden materiaalien sokea tuijottaminen on kilpaurheilussa minusta myös erittäin vaarallista. Työkaluina ja tukena päätöksentekoon nämä kaikki em. asiat ja tekeleet ovat erittäin hyviä, muttei ne koskaan saa päätöstä tehdä ilman valmentajan näkemystä asiasta. Uimari joka on teknisesti hyvä, voi olla täysin hukassa henkisesti, jolloin hän tukeutuu helposti tuttuun ja turvalliseen valmentajaan. Tällaisissa tilanteissa pitää osata lukea peliä monelta suunnalta, onko siirto tällöin oikeasti järkevää, vai pitäisikö tilannetta miettiä esim. 6kk kuluttua uudelleen. Isoissa seuroissa tämä on tietenkin haaste ja on se haaste meillä keskikokoisillakin seuroilla, muttei massan kuljettaminen saa minusta koskaan tulla yksilön huomioonottamisen edelle! Tällöin noustaan takamus edellä puuhun ja vaikka nousu onnistuisikin alussa niin tukka on varmasti kipeä kun putoamista ei voi mitenkään estää.

Valmentajan rooli myös varsinkin murrosiän kynnyksellä on todella suuri. Niin urheilijalle kuin vanhemmallekin ja tästä syystä onkin tärkeää, että vanhemmat ja valmentaja ovat samaa mieltä asioista ja puhuvat urheilijalle samalla tavalla. Urheilija kuitenkin keskiössä on aina, oli ikä mikä tahansa tai hänen kehityksensä millä tasolla tahansa. Kukaan ei tunne lastaan paremmin kuin vanhempansa, mutta hyvä on myös muistaa, että urheilijan tuntee yleisesti parhaiten juurikin valmentaja. Yksilölajeissa erityisesti.

Uinti lajina on suhteellisen vaativa ja vaatii aikaa altaassa hurjia määriä. Mutta monipuolisuuden puuttuminen vaikeuttaa motorista hahmottamista myös vedessä. Ja itse asiassa todella paljon juuri vedessä, koska kiinteitä pisteitä ei missään ole, vaan kaikki on "tehtävä itse"! Tämän saman muutoksen varmasti monet muutkin kollegat eri lajeissa voivat todeta, että monipuolisuus ja monilajisuus on häviävä luonnonvara. Tämä johtuu osaltaan siitä, että alakouluikäisistä aletaan kasvattaa huippu-urheilijaa eikä anneta lapsen olla mitä hän oikeasti haluaa olla. Lapsi.

Jokainen lapsi tietenkin innostuu aluksi jos hänelle annetaan huomiota ja häneen käytetään aikaa tai rahaa, mutta myös juuri näiden vuoksi lapsi voi menettää paljon sellaista, mitä hän oikeasti haluaisi. Tästä kaikesta satsauksesta voi myös tulla lapselle tai nuorelle taakka koska hän ei uskalla uhmata vanhempia ja kertoa mitä oikeasti haluaisi tehdä. Ehkä pelata kirkkistä ja purkkista kavereiden kanssa. Syyspimeällä painaa poliisia ja roistoa täysillä sinne saakka, että vanhemmat on neljännen kerran kohtalaisen painokkaalla äänenpainolla kertoneet mielipiteensä, että on aika tulla syömään ja nukkumaan. Pahoittelut ehkä vähän poikapuolisesta näkökulmasta, vaikkakin meillä rantakylässä 90-luvulla kyllä tytötkin olivat pihapeleissä ja leikeissä mukana. Ainakin sinne saakka kunnes kaksi vuotta nuorempina kasvoivat meitä poikia aikuisemmiksi…

Seuramme toimintamalli on ollut ja tulee olemaan myös kasvavassa urheilun muutoksessa se, että lasten, kuten myös nuorten ja aikuistenkin urheilun pitää olla kuitenkin loppujenlopuksi hauskaa vaikka tosissaan tehdäänkin. Toivottavasti tämä on jokaisen seuran ja jokaisen valmentajan ajatusmalli. Rankka harjoitus tai harjoite voi myös olla hauskaa! Se mitä tehdään ei ole kuitenkaan se oleellisin asia vaan se, kuinka se esitetään urheilijoille! Maailman raskain harjoitus voi olla hyvin esitettynä ja esille tuotuna loppuverryttelyn alkaessa maailman hauskin ja siistin harjoitus! Totta kai tähän vaikuttaa myös kuinka urheilija onnistuu harjoituksessa sekä se kuinka urheilija ottaa harjoituksen alun perin vastaan.

Suoraa ja ainoaa totuuttahan en mistään yritä esittää, nämä ovat minun henkilökohtaisia näkemyksiäni sekä kokemuksiani. Sekä totta kai soppaa hämmentää myös sadat jollei tuhannet keskustelut eri lajien valmentajien kanssa. Mutta annetaan silti jokaisen kasvaa omaan tahtiinsa niin henkisellä kuin fyysiselläkin puolella. Se minusta kasvattaa ihmisistä kaikin puolin terveempiä ihmisiä kiikkustuoliin, olivatpahan he koskaan huippu-urheilijoita tai eivät.

Kirjoittajana tällä kertaa toimi Joensuun Uimaseuran valmennuspäällikkö Juha Turunen