ajatuksia

Oonko liian kiltti.

Joo kysymysmerkki puuttuu. Ja ei tarviis olla edes tuota –ko loppua eka sanassa. Oon liian kiltti. Meiän Mustikin on liian kiltti. Sanotaan, että hevonen on aina omistajansa peilikuva. Musti on arka ja kiltti, mutta kun riittää tarhakaverin keekoilut se puree ja potkii silleen, että tulee reikiä.

Mie oon liian kiltti ollu aina. Kuvitellut kai, että kelpaan vain jos teen kaiken niinkuin muut tahtoo. Suostun kaikkeen. Ystävätkin sanoo niin, kun ujellan ongelmiani, että älä oo nuin kiltti! Mie olen niin löperö, että miut on helppo saada kiikkiin semmosiin hommiin, joita en takuulla ite tekis mistään hinnasta, tuskin tekisit siekään, eikä pälkähtäis päähänikään kysyä joltain toiselta tai olettaa, että sehän sen joutaa tekemään, ja pyydellä sitä ja tätä ja tuota. Mut vikahan ei ole kysyjän vaan sen, joka ei osaa sanoa ei. Eli minun vika. Ihan oma vika on joo tiedetään.

Mie maalaan. Mutta en tilaustöitä. Tää on siitä harvinainen taulu, että se on tilaustyö mutta älä vaan tilaa multa taulua, sillä siun elämä ei riitä odottaa sen valmistumista.

Varmaan jokainen etenkin luovaa työtä tekevä ihminen törmää tähän. Kampaajahan tekee sulle kampauksen kahvilassa, tässä kun nähdään ohimennen ja nopeestihan se käy kun sie tarviit sen nyt heti. Valokuvaajahan nappaa nopsaan perhepotretin tai sukulaislapsista sarjan kuvia, kun nyt ollaan kaikki näppärästi paikalla, eiks niin, ja sulla on tuo kamera. Meidän lapset tulee sitten ratsastamaan, kun sulla on tuo poni, joutaahan se siihen, eiks niin. Ne sit saattaa ehkä jonain kesänä osallistua vaikka heinäntekoon tai lannanluontiin joo ei kun unohtui ei voikaan tulla kun on heinänuha ja kakki haisee.

Vastapalveluksia odotellessa on moni puu jo lehtensä pudottanut ja tottahan se on, että hyväksikäytetyksi tulee helposti, jos ei osaa sanoa ei. Mie juon nyt tän kahvin ja en tee sulle kampauksia, kun vältäthän tuota tuolleen sinne jumppaan. Mie olen nyt sukujuhlissa juhlimassa, enkä kuvashommissa, ota ite puhelimellas nuista penskoista kuvia. Nyt ei ponia huvita!

Nyt ei ponia huvita!

Ja mie käsityöläinen oonkin sit kans yks jokapaikanhöylä ja teen mitä nyt keksitkään ehdottaa. Seison vaikka päälläni vaikka koitin jo vihjailla, että eti joku toinen tai tie ite!

Vaikka en varsinaisesti edes tee mission impossible tilauksia tai vaihda vetoketjuja vaan teen tätä miun omaa juttua, siltikin mulla on monta "tilausta" tekemättä. Kun mullahan on ompelukone. Ja neulekone. Ja kangaspuut. Ja sakset. Ja hei ihan omat ideat ja muu elämä! Ja löperö asenne. Kuvittelen, että ongelma - tilaus - tilaaja poistuu, kun tuumailen, joo katsotaan, saatan koittaa, yritetään josko ehtis ja toinen tietysti olettaa, että nyt sitä ollaan naimisissa tuon homman kanssa kakskytneljäseitsemän ja mie hällä vähintään töissä ja siinä sitä sitten ollaan jumissa, kun en ookaan. Sit en vastaa enää puhelimeen enkä ole koko planeetalla tavotettavissa ikinä kun oon olevinaan niin kiireinen. Ei mulla kiire oo. Mie en vaan osaa sanoa EI.

Miks se onkaan niin ylipääsemättömän vaikea sanoa EI ja keskittyä vaan juttuihin, jotka itseä kiinnostaa - innostaa - huvittaa niin, että niiden asioiden tekemiseen on niin hirvittävä palo, että sukat palaa jalkaan?

Jos omaan työhön on niin kova imu, että muut jutut on ihan toisarvosia? Jos sulla on jokin oma idea, johon tarvitset kaiken hereillä olo ajan? Oma pikkuinen paja, jossa väännät ja värkkäät ja suunnittelet ja ideoit siun omia juttuja? Onnistut ja epäonnistut ja aloitat taas? Miks sitä pitäis selitellä miksei nyt ehdi tai halua innostua muiden ideoista? Miks selitellä elämäänsä yleensä yhtään? Kenellekään? Joskus ei vaan huvita hei.

Ei oo kiire. Ei vaan nyt huvita. Entäs sitten.

Päätät, taas kerran, että nyt riitti sählääminen siellä ja täällä ja puolittain lupailut,ehkä mahdollisestit, katsotaat ja muut epämääräiset oletukset. Päätät, että sanot EI. Päätät, että vaikka kysyjä suuttuis ja ikinä ei päivää maitokaupassakaan sanois ja katsois niin pahasti että tienpientareen kukatkin kuivuu, niin sanot siltikin sen ein, selittelemättä sen enempää. Päätät ettet oo kellekään selitysvelvollinen miksei.

Päätät kotona eteisen peilin edessä, että nyt sanon EI ja sit sie huomaatkin taas sanovasi joo mie teen/tuun/vien/haen/joudan/mitä vaan ja henkisesti potkivas ihteäs kinttuun, kun tiiät, että et tee taas kumminkaan, kun ei huvita tippaakaan. Ja taas kaikki muutkin asiat jumittuu, kun on tuo inha joomieteenhomma vaikka se ei oo edes mahdollista toteuttaa. Huomaat tekeväsikin taas, jälleen kerran, töitä semmoisten asioiden eteen, jotka ei kiinnosta yhtään, eikä oikeestaan oo aikaakaan.

Mie valokuvaan. Mutta älä tilaa minua valokuvaajaksi mihinkään tilaisuuteen, sillä en taatusti tule paikalle ja sie petyt.

Niin mutta jos se nyt suuttuu ja pettyy ja loukkaantuu. Tässä kohtaa voi kysyä iteltään, että montako kertaa oot ite suuttunut, pettynyt tai loukkaantunut kun joku ystävä, tuttava, läheinen tai rakas ei tehnytkään niinkuin lupasi, antanut kaikkeaan siun idean eteen. Ja et sitten kuollu siihen kumminkaan. Tai teit ite.

Miks pitää olla niin älyttömän kiltti koko ajan?

Mie opettelen vielä tälleen viittäkymmentäkin lähestyessäni tuota EIn sanomista ja huonosti menee oppi perille! Ei taida yks elämä riittää. Monta kertaa oon kalliit oppirahat maksanut, tullut petetyksikin ihan ystävienkin toimesta, niellyt katkeran kalkin sorikossa turvallaan ja lopulta vapaaksi rimpuillessani tiputtanut energiaa syövät asiat ja imupaperi-ihmiset kyydistä pois pelkäämättä mitään seurauksia. Kun en vaan voi itseäni vastaan elää ja jotainhan minunkin on vaan keksittävä ratkaisuksi, kun ei osaa sanoa ei. Mie olen meidän Musti. Sori jos tulee reikiä!

Silloin on viimeistään sanottava EI, kun oma olotila on mennyt niin ahtaaksi, että poskihampaat halkeaa pelkästä yhteenpuremisenharmista. Voin kertoa, että eräskin purentakisko on puhki purtu ja nykyään tilaan purentakiskoja tukkupakkauksen Kiinasta.

EI.

comments powered by Disqus