vauva

Kieltolaki

Kaikki hyvät keskustelut alkavat väkinäisellä viittauksella armeija-aikaan. Paitsi sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole koskaan käyneet armeijassa. Ja paitsi yhtään kenenkään kanssa. Joten tässäpä häikäisevä pelinavaus: ”Hyvä käsky on lyhyt, selkeä ja toteuttamiskelpoinen.” Tätä fraasia hoettiin kurkkusalaatissa aikanaan nukahtamiseen asti. Ja unihan siellä tulikin. Kohta selviää, kuinka hyvin ohje on allekirjoittaneen päähän iskostunut. Mennäänpä sitten hyvän pelinavauksen jälkeen pikkuhiljaa asiaan ja palataan kurkkusalaatteihin myöhemmin. Viimeistään sitten, kun ne ovat rinnuksilla ketsupin ja sinapin välissä.

Jo parisuhteen alkuaikoina, silloin kun meitä oli kolmen sijasta kaksi, olin tullut vakuuttuneeksi armeijassa oppimani suuren viisauden toimimattomuudesta perhe-elämässä. Yleisesti tahdon ilmaiseminen lyhyellä käskymuotoisella virkkeellä johti puolisoni kanssa kerran jos toisenkin pienimuotoisiin kahnauksiin. Esimerkiksi lyhyt, selkeä ja toteuttamiskelpoinen käsky: ”Tee ruokaa”, osoitti toimimattomuutensa heti alkuun. Päädyttyäni itse kolmatta kertaa peräkkäin keittämään nuudeleita tulevan lapseni äidin kerrostaloyksiön keittokomerossa, aloin kehitellä pidemmälle vietyjä strategioita tahtoni läpi saamiseksi. Aikani toimintamalleja paranneltuani huomasin lopulta, että hyvä käsky olikin parin tunnin mittainen, epäselvä, tunteisiin vetoava ja sisälsi option jonkinlaisesta vastapalveluksesta tyyliin jos teet ruoan, niin lasken vessanpöntön istuimen alas. Tästä kaikesta oli tehtävissä havainto, perhe-elämässä hyvä käsky ei itseasiassa ollut käsky ensinkään.

Edellä kuvatun elämän viisauden edes osittainen oppiminen vei jonkin aikaa, mutta poitsumme siirtyessä taaperoikään, olen näkökulmasta riippuen joutunut tai päässyt hyödyntämään oppimaani sata kertaa enemmän kuin parisuhteemme alkuaikoina. Taaperolle selkeiden käskyjen ja kieltojen laukominen on toki silloin tällöin välttämätöntä, mutta missään nimessä räksyttämällä ei päädytä kovinkaan usein toivottuun tulokseen. Poitsu lopettaa paljon todennäköisemmin toisen vaahtosammuttimen takomisen, jos hänelle keksii jotain uutta mielekästä puuhaa sen sijaan, että huutaisi naama norsunrumallasanalla: ”Ei!”

"Ei" -sana oli kesällä suosiossa myös rannikolla. Sisäinen pikkupoikani suorastaan huusi päästä katsomaan, että mitä siellä tien varrella sitten oikein on?

Oivalluksestani huolimatta monta kertaa päivässä ja silloin tällöin öisinkin törmää tilanteeseen, jossa ei vain jaksa, pysty eikä kykene tehdä mitään muuta kuin karjua lyhyttä käskytystä ja toivoa, että sillä saadaan aikaan haluttu vaikutus. Viime viikkoina olemme puolisoni kanssa joutuneet soveltamaan tätä vanhan liiton huutometodia etenkin poikamme vastikään aloittaman kiipeilyharrastuksen yhteydessä. Esimerkiksi sohvalle kiipeäminen onnistuu poitsulta nykyisin pelottavan nopeasti ja ketterästi. Alaspäin matka taittuu toki vieläkin nopeammin, mutta se sisältää yleensä jonkin verran kolinaa ja huutoa.

Viimeisin tapaus sattui aamupäivällä keittäessäni kahvia kaikessa rauhassa. Havaitsin silmäkulmastani liikettä sohvan suunnalla ja kyllä, poitsumme oli juuri noussut sohvan reunalle seisomaan, selkä lattiaa kohti ja kantapäät vain pari senttiä reunan paremmalla puolella. Ehdin juuri ilmaista puolihuudolla mielipiteeni asioiden tilasta tiivistettynä vanhaan kunnon ei-sanaan, kun alkoi tapahtua. Seuraavan sekunnin aikana poitsu lähti heittämään ilmeisesti tahatonta ukemia taaksepäin, isi luopui kahvipannusta aloittaen syöksyn kohti sohvaa ja lopulta lähellä lattianrajaa tapahtui yhteentörmäys. Törmäyksen osapuolet olivat tällä kertaa onneksi isin kädet ja maata lähestynyt pieni mies, kun vaihtoehtoisessa skenaariossa isin kädet olisi korvannut toki jo tutuksi tullut lattiaparketti.

Kuvatussa tilanteessa lyhyestä, selkeästä ja toteuttamiskelpoisesta käskystä saatu hyöty jäi hyvin lähelle nollaa. Saman havainnon teen useaan kertaan päivässä joka päivä. Ei-sana kärsii nopeasti niin pahan inflaation, että se alkaa taaperon korvissa kuulostaa merkityksettömältä rähjäämiseltä tai vielä pahempaa, haasteelta kokeilla äsken kiellettyä asiaa vielä toisenkin kerran. En silti halua sanoa, etteikö lyhyillä käskyillä ja kielloilla olisi paikkaansa myös taaperoa kasvatettaessa. Itseäni ja toisia vanhempia tarkkailtuani päädyn kuitenkin lähes aina samaan lopputulemaan: räyhäämällä saadaan aikaan paljon huonompi tulos, kuin kääntämällä taaperon huomio johonkin toiseen asiaan. Mitä järkeä huutaa, jos sillä ei ole vaikutusta?

Ei...
comments powered by Disqus