synnytys

Synnytyskertomus, osa 1

Perhe-elämää käsittelevä blogi ei ole mitään ilman kunnon synnytyskertomusta. Niinpä ajattelinkin nyt kertoa siitä, kuinka homma sitten pyörähti käyntiin viime talvena. Tulen muutenkin kirjoittamaan tekstejä sikin sokin eri ajankohdista. Välillä kirjoitan vauva-ajasta, silloin tällöin ehkä tulevaisuudesta ja toisinaan taas tiiviisti nykyhetkestä. Jos punainen lanka hukkuu, niin ei hätää. Minäkin tikkasin ala-asteella etusormeni kiinni villasukkaan, kun käsityöluokan ompelukoneeseen iski vaihdelaatikkovika juuri kriittisellä hetkellä.

Julkaisen tämän tekstin kahdessa osassa. Totesin nimittäin kirjoitusurakan valmiiksi saatuani, ettei keskiverto nykyihminen kykene lukemaan näin pitkäksi lipsahtanutta tarinaa kerralla. Synnytyskertomuksessa juuri loppukliimaksi on epäilemättä se kaikkein oleellisin osa, joten lukemisen keskeyttämisestä aiheutuu väistämättä vähäistä suurempi itsepetos. Lisäksi koen henkilökohtaisesti sietämättömänä ajatuksen, että juuri Sinä et jaksa lukea tekstiäni loppuun asti. Niinpä päädyin askartelemaan. En ole rehellisesti sanottuna ihan varma, onko näin väkivaltainen tekstin pilkkominen jatkossa järkevää lukijan näkökulmasta. Toivon asiasta palautetta.

...homma kyllä etenee takuuvarmasti omalla painollaan, tekee mitä sirkustemppuja tahansa. Ainakin näin miesnäkökulmasta.

Synnytys on aikamoista touhua. En ole itse koskaan synnyttänyt, mutta kerran katsoin ihan siitä vierestä ja päätin, etten kyllä haluakaan kokeilla. On olemassa kaikenlaisia sympaattisia synnytysvalmennusjuttuja ja mekin kävimme muistaakseni kerran tai pari kääntymässä, mutta tositilanne on kyllä sitten vähän sotkuisempi monellakin tapaa. Lohdutukseksi sanoisin, että homma kyllä etenee takuuvarmasti omalla painollaan, tekee mitä sirkustemppuja tahansa. Ainakin näin miesnäkökulmasta.

Mutta nytpä koitan olla hetken vitsailematta. Tiedän, että synnytyksestä kirjoittaminen on siinä mielessä riskialtis aihe isälle, ettei omakohtaista kokemusta varsinaisesta työstämisestä ole. Korostan, että kertomani asiat ovat minun, ja vain minun, kokemuksiani. Synnytyskokemus voi varmasti muodostua oleellisesti toisenlaiseksikin ja eri osapuolet voivat nähdä asiat hyvin erilaisessa valossa. Itse asiassa yksi osapuoli ei taida nähdä valoa ensinkään tilanteen ollessa vielä täysillä päällä. Oli miten oli, uuden elämän syntyminen on niin suuri ihme, ettei sille voi kuitenkaan missään tapauksessa täysin tehdä oikeutta hakkaamalla selkä kyyryssä tietokoneen näppäimistöä. Kerron siis tarinan vain omista tuntemuksistani, niin kuin ne muistan.

Olin ollut myöhään töissä edellisenä iltana ja meinasinpa vielä lähteä innokkaana mukaan hoitamaan aivan vuoron lopussa tullutta keikkaa, joka olikin sitten kuulemma venynyt oikein huolella ylitöiden puolelle. Onneksi työkaverini puhui sen verran järkeä päähäni, että lähdin työajan puitteissa kotiin ja pääsin suhteellisen aikaisin nukkumaan. En vielä nukahtaessani tiennyt, ettei unia tarvitsisikaan tämän kyseisen kerran jälkeen ihan hetkeen katsella.

Heräsin aamulla vähän ennen kuutta ja hetken olin vielä mielessäni valmistautumassa työpäivään. Olimme jo viikon verran lasketun ajan yli ja tiesimme siis, että synnytys voisi käynnistyä koska vaan. Kaikki tuntui kuitenkin vielä jotenkin omituisen kaukaiselta ja arki rullasi eteenpäin ilman sen suurempaa jännittämistä. Ennen kuin nousin sängystä, tajusin E:n olevan jo hereillä keittiössä. Noustuani ylös hän kertoi, että "pieniä" supistuksia oli tuntunut aamuyöstä lähtien, eikä hän enää ollut pystynyt nukkumaan. Supistukset kovenivat melko nopeasti ja päätimme lähteä heti kohta sairaalalle päin.

Pelkäsin supistuksia, koska en tiennyt, miltä ne tuntuvat. Kuulemma sattuivat ihan kunnolla.

Supistuksista. Olimme keskustelleet raskausaikana synnytyksestä joitakin kertoja. E puhui välillä siitä, kuinka häntä jännitti kivun kokeminen. Hän jopa pelkäsi mahdollisuutta mennä kivusta sokkiin tai tajuttomaksi. Minuakin pelotti ja välillä ärsyttikin ajatus niin kovasta kivusta. Ärsytti siksi, että tiesin jo valmiiksi olevani käytännössä avuton vailla mahdollisuuksia tehdä paljoakaan E:n hyväksi. Olemme tällaisessa tilanteessa puolisoni kanssa aika erilaisia. Rakkaani on luonteeltaan äärimmäisen pirteä ja positiivinen. Hän kertoo yleensä avoimesti tuntemuksistaan, vaikkapa juuri pelkäävänsä kovaa kipua ja sanoo, ettei haluaisi sitä kokea. Minä en ole yhtä pirteä tapaus kuin puolisoni. Saan energiaa ja positiivisuutta elämääni välillä vähintäänkin kieron huumorintajuni kautta. En suostu lähtökohtaisesti myöntämään, että pelkään kipua tai muitakaan vastaavia hömpötyksiä, enkä myönnä sitä kyllä tässäkään yhteydessä. Rakkaan ihmisen pahan olon katsominen on kuitenkin asia, joka menee varmasti suurimmalla osalla ihmisistä kunnolla ihon alle. Näin käy minullakin. Pelkäsin supistuksia, koska en tiennyt, miltä ne tuntuvat. Kuulemma sattuivat ihan kunnolla.

Lähdimme siis sairaalalle ja siellä E laitettiin vuoteelle joihinkin epämääräisiin piuhoihin kiinni. Tietokoneen ruudulta pystyi sitten seuraamaan erilaisia käyriä ja lukuja. Yksi luku oli varmuudella E:n syke, mutta loput olivatkin sitten kysymysmerkkejä. Sen verran päättelin, ettei kyseessä ainakaan olleet edellisyön änärikierroksen tulokset. Jonkin aikaa siinä mittailtiin ja onpa muuten inhottavaa katsoa, kun toinen joutuu olemaan ihan paikallaan kovista kivuista huolimatta. Ei se kipu tietysti hyppimällä häviä, mutta ainakin E:n mukaan semmoisessa vaikeasti selitettävässä kumarassa asennossa olo oli hieman parempi.

Kohta hoitajat päästivät meidät tarkkailuun viereiseen huoneeseen. Huoneessa oli suuri jumppapallo ja myös toinen naisihminen samanlaisessa elämäntilanteessa oman rakkaani kanssa. Älä edes mieti sitä, toki nyt erotin pikku jännityksestä huolimatta jumppapallon ja viimeisillään raskaana olevan naisen toisistaan. Tämän toisen naisen ympärillä hääräili täti-ihminen, jolla oli todella erikoinen vieraskielinen nimi. Jälkikäteen olen tosin googlaillut ja todennut, että hän varmaankin esitteli itsensä ”Doulaksi”. Tällä tädillä tuntui olevan homma vähän paremmin hanskassa kuin itselläni ja hän opetti ainakin jonkin alaselän puristusotteen, jolla kipu supistuksen aikana kuulemma vähän helpottaisi. Eipä ollut kyseisestä tempusta E:n mukaan paljoa apua.

Kävimme sairaalassa aamupalalla. Aamupalan jälkeen hoitajat ilmoittivat, että vielä sopi lähteä kotiinkin, koska homma ei rullannut tässä vaiheessa kovin hektiseen tahtiin. Niinpä lähdimme takaisin, olihan kotona oma rauha ja enemmän tilaa. Supistuksia oli iltapäivällä ehkä noin 5-10 minuutin välein, mutta muuten vietimme oikeinkin leppoisaa aikaa kotisohvalla. Jopa niin leppoisaa, että työnarkomaani -minäni pohti jostakin käsittämättömästä syystä jopa työpaikalla käyntiä. Jos satut olemaan vähääkään feministi tai muuten vain inhimillinen, ajattelet varmaankin: ”Työpaikalle tuossa tilanteessa? Sika!” Tähän vastaan, että peruin aikeeni ja tein tuolloin päivälliseksi itse asiassa kanaa.

Tarina jatkuu loppuviikosta. Kiva kun jaksoit.

Jo ennen poitsun syntymää pyrin varovasti luomaan kontaktia häneen muunmuassa pusuttelemalla masun toiselta puolelta. Sitten kerran tuli vastaus. Kova ja oikea-aikainen potku nenään. Homma ei siis missään vaiheessa päässyt lipsahtamaan liian pehmoiluksi. Tästä syystä myös kuvassa on havaittavissa asiaankuuluva turvaväli.
comments powered by Disqus