synnytys

Synnytyskertomus, osa 2

Tarina jatkuu edellisestä postauksesta. Jos et ole vielä eksynyt lukemaan sitä, niin eksyminen onnistuu parhaiten tästä: http://so-up.fi/virtaa/synnytys-part-1

Päivä kääntyi illaksi. Noin kahdeksan maissa päätimme yrittää nukkua ja kerätä voimia. Makasimme sängyssä pimeässä huoneessa kahden supistuksen ajan, kunnes E sanoi: ”Nyt nää muuttuu tosi koviksi.” Ja totta, nyt alkoi ilmeisesti tehdä kunnolla kipeää. Nousimme taas ylös ja laitoimme vaatteet päälle. E oli katsonut vauvan vaatteetkin valmiiksi jo paljon aikaisemmin ja ne oli myös tarkoitus ottaa mukaan. Loppujen lopuksi päädyimme kuitenkin lähtemään niin kiireellä, että kaikki rekvisiitta jäi minun haettavakseni sitten joskus myöhemmin.

Lähdimme sairaalaa kohti. Vaikka matka oli lyhyt, tuntui jotenkin siltä, että nyt taitaakin olla jo oikeasti kiire. Supistukset olivat nyt selvästi todella kovia ja E ei enää pystynyt niiden aikana keskittymään mihinkään muuhun kuin kipuun. Ajoin auton pimeän sairaalan pihan poikki suoraan oville ja saatoin E:n synnyttäjien osastolle. Siellä oltiin rauhallisia ja pohdittiin: ”Nooh, tuskin se vauva ihan vielä syntyy.”

Kävin parkkeeraamassa auton ja palasin osastolle. E oli jälleen laitettu samoihin piuhoihin kuin aamulla, mutta nyt hän ei enää millään pystynyt olemaan paikallaan. Kovin kauaa E:n ei tarvinnut vuoteella kärvistelläkään, kun hoitajakin totesi, että taitaapa se vauva itse asiassa syntyä juurikin nyt. Tähän lopputulemaan uskon hoitajan päätyneen etupäässä siksi, että E ilmoitti hänelle puolihuudolla: "Mun sisällä meni jotain rikki!" Saattoipa hoitoalan ammattilainen tietysti myös nähdä ruudulla pyörivissä luvuissa ja käppyröissä jotain mielenkiintoista, mikä sattui jäämään itseltäni sillä kertaa huomaamatta. 

Niinpä vaihdoimme äkkiä sairaalavaatteet E:lle ja lähdimme hissillä yläkertaan, jossa sitten niitä vauvoja ilmeisesti ihan tosissaan tehtiin. Tässä kohtaa E ei voinut edes seistä ja huusi jo käytännössä suoraa huutoa. Hissi saapui määränpäähänsä ja kohta kätilö tuli ohjaamaan meitä huoneeseen. Jouduimme käytännössä kantamaan E:n, koska kipu oli päällä lähes koko ajan eikä sen aikana kävely luonnistunut ollenkaan.

Kovin kauaa ei tarvinnut vuoteella kärvistelläkään, kun hoitajakin totesi, että taitaapa se vauva itse asiassa syntyä juurikin nyt.

Huoneessa E kipusi sängylle ja kysyimme, voisiko saada pikaisesti jotain kipulääkettä. Lääkärillä oli kuulemma kiirettä ja muista huoneista kantautuvan hysteerisen karjunnan perusteella näin mitä ilmeisimmin olikin. Piikkiä saatiin siis odottaa. Kätilömme jopa epäili, ettei lääkettä ehdittäisi antamaan ollenkaan ennen kuin vauva olisi jo syntynyt. Lopulta lääkäri kuitenkin tuli ja jollakin käsittämättömällä ilmaveivillä hän vieläpä osui piikillään oikeaan kohtaan, vaikka E riuhtoi kivuissaan koko ajan suuntaan tai toiseen. Kipulääke helpotti tilannetta huomattavasti ja supistusten väliin tuli jälleen tauko, jolloin kipua ei tuntunut yhtä paljoa. Juttelimme jotakin E:n kanssa ja koitin parhaani mukaan tsempata häntä.

Hetken päästä alkoi ponnistusvaihe. Istuin E:n vieressä enkä oikein tiennyt, miten päin olla. Vaikka kipu selvästi oli kova, E:n oloa taisi vähän helpottaa se, että nyt oli jotain tekemistä ja asiaa vietiin eteenpäin. Tässä kohtaa minulle tuli oikeastaan ensimmäistä kertaa mieleen ajatus siitä, että kohta meillä on oikeasti pieni vauva. Tilanne tuntui epätodelliselta ja ajantajukin olisi varmasti hävinnyt, ellei kätilömme olisi vetänyt minua mukaan arkipäiväiseen arvuutteluun siitä, mahtaako poitsu syntyä juuri vähän ennen vai jälkeen puolenyön. Osallistuin toki kohteliaasti keskusteluun, vaikka asia oli minulla sille hetkellä täysin yhdentekevä. Oli vain se huone, vain se tilanne. Jokainen ponnistus toi poitsua lähemmäs ulkomaailmaa. Kätilömme kertoi, että enää pari ponnistusta ja sitten…

…Yhtäkkiä edessämme on meidän oma pieni poikamme. Ajatukset pyörivät vauhdilla: miten vauva oikeastaan mahtui ulos, ihan totta? Onpa hän pieni... pieni itku, onkohan kaikki hyvin? Kätilö pyytää minua leikkaamaan napanuoran... E:llä on kaikki hyvin, vauvalla on kaikki hyvin... Kätilö pukee vauvalle vaatteet ja antaa hänet minulle syliin. Miten häntä oikein pidetään? Voiko mennä rikki? Kaikki on rauhallista. Näen oikeastaan ensimmäistä kertaa hämärän huoneen, jota olen katsellut nyt varmaankin reilun tunnin. E menee suihkuun, minä istun poitsu sylissä keinutuolissa. Poitsu on rauhoittunut saatuaan lämmintä päälle ja päästyään syliin. Kaikki on uneliaan rauhallista. Kaikki on hyvin.

Siinäpä se tarina sitten olikin pääpiirteittäin. Jos ei siitä muuta jäänyt käteen, niin ihan vain jotain pientä. Oma vauva. Tilanteen ainutkertaisuutta kuvaa kenties parhaiten se, että joudun vielä nytkin nostamaan kuvainnollisesti kädet pystyyn kirjoittaessani juuri syntymän hetkestä. Paljon sanoja, paljon tunteita ja toisaalta täydellinen hiljaisuus. Koneeni näppäimistöltä ei yksinkertaisesti löydy sellaisia nappuloita, eikä toisaalta suomen kielestä sanoja, joilla tuota tilannetta voi kattavasti kuvailla. Jotain liian suurta.

Kaikki on uneliaan rauhallista. Kaikki on hyvin.

No sitten näiden sanoilla kuvaamattomien tunteiden lisäksi jäi myös arvostus kätilöitä kohtaan. Myönnän kokeneeni positiivisena asiana, että yksi kappale kyseisen ammatin harjoittajia viitsi vähän tulla katsomaan perään siinä kaikkein akuutimmassa vaiheessa. Ihan oli olalle taputuksien arvoinen suoritus myös häneltä. Enpä ehtinyt koskaan moisia hellyyden osoituksia tarjoamaan, kun hän jo viiletti seuraavaan saliin. Kuulemma muutkin halusivat synnyttää juuri samana yönä, eli työmaata riitti. Taputtelin siis itseäni olalle ja osoitin hellyyttä sitäkin enemmän omalle perheelleni.

Nyt kun olen tarjonnut parin tekstin verran siveysvalistusta pelottelemalla Sinua synnytyskertomuksella, lupaan seuraavissa teksteissä keskittyä tähän hetkeen ja elämään pienen taaperomme kanssa. 

comments powered by Disqus