huppari

Viimeiseen huppariin

Rakkaani nostelee kuivuneita pyykkejä pois narulta. "Meinaatsä vielä oikeesti käyttää tätä hupparia?" hän kysyy epäuskoinen ilme kasvoillaan, "sä käytit tätä jo sillon kun me alettiin seurustelemaan."

Jotkut asiat on tehty säilymään tässä muutosten myllertämässä maailmassa. Ne tuovat turvaa, kun kaikki muu niiden ympärillä katoaa tai muuttaa muotoaan. Yksi esimerkki tällaisista asioista on minun hupparini. Huppari tuo turvaa sunnuntai-iltapäivänä kun tuleva työviikko alkaa levittää painostavia lonkeroitaan mielen sopukoihin. Se kuuntelee hiljaa kaulukseensa kuiskailtua sadattelua siitä, kuinka kaikki tärkeät paperini on jälleen kuljetettu pois keittiönpöytää koristamasta, enkä näin ollen pääse maksamaan taloutemme kontolle langenneita laskuja ennen ylimääräistä puolen tunnin pituista aarteenmetsästysleikkiä. Sama huppari kuivaa hikeni puulaakisählypelin jälkeen ja antaa keskinkertaisen suojan hyttysiltä saunamökin terassilla. Kaiken tämän jälkeen huppari odottaa kiltisti vaatekaapissa seuraavaa kertaa. Tällaista uskollisuutta ei rahalla saa. Tai maksoihan rakas hupparini aikoinaan muutaman kympin. Tarkoitin, että tällaisia tärkeimpiä asioita ei mitata rahassa.

Jotkut asiat on tehty säilymään tässä muutosten myllertämässä maailmassa. Ne tuovat turvaa, kun kaikki muu niiden ympärillä katoaa tai muuttaa muotoaan. Yksi esimerkki tällaisista asioista on minun hupparini.

Puolisoni on hoiperrellut pyykkivuorensa alla vaatekaapilleni. "Mahtuukohan tää huppari enää tänne sun vaatekaappiin?" hän kysyy ja osoittaa näin halukkuutensa haastaa minun näkemykseni hupparipolitiikassa ihan tosissaan. Varmaankaan vaimea murahdus ei vastaa puolisoni käsitystä riittävästä vasta-argumentista, koska hän jatkaa: "Missä sun sukkien paikka oikeen on? Täällä ei oo mitään järjestystä." Tapojeni vastaisesti murahdan jopa toisen kerran. Kyllä sukille on paikka, toiseksi alimmalla hyllyllä, kalsaripinon jälkeen vasemmalle ja kiertoliittymän kohdalla ensimmäinen tyhjä tila oikealla. Tietäähän rakkaani toki sen, kunhan nyt osoittaa mieltään. Yhden hupparin takia. Naurettavaa.

Koska oikein ajoitettu kolmaskaan murahdus ei vielä tuota haluttua vaikutusta, vaan puolisoni selvästi edelleen odottaa kädet puuskassa sanallista vastinetta hupparinäkemykselleen, nostan vihdoin katseeni laskupinkasta ja vedän syvään henkeä: "Rakkaani. Tuo huppari, vaikka onkin kulahtanut ja saa kuulemma näyttämään lihavalta mahan kohdalta, on ollut ja tulee aina olemaan osa identiteettiäni. Se ei häirinnyt Sinua silloin, kun seurustelumme alkuaikoina kävelimme satamassa kesäiltana. Silloin se kuulemma näytti hyvältä. Ja taisinpa tarjota sitä sinulle lämmikkeeksi tuona samaisena iltana auringon ja painuessa mailleen. Otit tarjoukseni vastaan, vaikka huppari sai kuulemma jo silloin näyttämään lihavalta mahan kohdalta. Sitten rakkaani, käydessämme ensimmäistä kertaa yhdessä kuntosalilla, oli minulla ohjelmassa jokavuotinen jalkapäivä. Käytän hupparia aina jalkapäivänä, etteivät käsien paikalla heiluvat siimat pääse liiaksi sekoittamaan harjoitteluani. Tuolloin sanoit muistaakseni noin treenin puolessa välissä, että näytätpä hyvältä. Vaikka minulla oli päälläni tuo huppari, joka kuulemma saa näyttämään lihavalta mahan kohdalta. Joten rakkaani, onko Sinulla oikeutta, kaikkien näiden vuosien jälkeen, sulkea yksi perheenjäsenistämme ulkopuolelle. Sulkea mielestäsi kaikki ne muistot ja kieltää palan minusta olemassaolo repimällä se äkkiä arvaamatta pyykkivuoren keskeltä roskakoriin. Pystytkö Sinä sen jälkeen, rakkaani, elämään tasapainoista elämää ja olemaan sinut itsesi kanssa?"

 Nyt on rakkaani vuoro vetää syvään henkeä: "Kuuleppas, toi olis vedonnut enemmän tunteisiin, jos se olis ollut edes osittain totta. Satamassa sulla oli päällä t-paita ja salilla vaimari."

Naisen muisti. Se kaivaa esiin kipeimmät faktat juuri silloin, kun niitä vähiten toivoo. Murahdan vielä kerran. Viimeiseen huppariin.

comments powered by Disqus