lifestyle

AITO VAI EPÄAITO BLOGGAAJA? |

Haluan, että blogini on aito, mutta onko se? Mikä on pintaa? Ja mitä en tänne jaa? Joskus bloggaaminen myös ahdistaa. 

Olen kirjoittanut blogia pian 2 vuotta. Blogini on muuttunut tuona aikana kovin. Nykyisin teen sitä järjestelmällisemmin ja selkärankaani on muodotunut tietous siitä mitä asioita jaan ja mitä en. Minulla ei ole mitään tarvetta esittää blogissani jotain muuta mitä en ole, mutta silti bloggaaja Vilma on "eri tyyppi" kuin sotkunuttura päässä sohvalla perheen kanssa köllöttelevä perheenäiti. Tai sama tyyppi, mutta ainakin hyvin eri roolissa. 

byvilma, epäaito bloggaaja, aito bloggaaja, ahdistunut bloggaaja
byvilma, epäaito bloggaaja, aito bloggaaja, ahdistunut bloggaaja
aito bloggaaja, epäaito bloggaaja, ahdistunut bloggaaja, byvilma

Minulla ei ole mitään tarvetta esittää blogissani jotain muuta mitä en ole, mutta silti bloggaaja Vilma on "eri tyyppi" kuin sotkunuttura päässä sohvalla perheen kanssa köllöttelevä perheenäiti.

Halusin pari vuotta sitten elämääni muitakin elementtejä, kuin työn ja kodin ja perustin blogin. Blogi on ollut todella hyvä paikka jakaa omia ajatuksia, innostuksia ja inspiraatiota. Aika-ajoin kuitenkin pysähdyn miettimään, onko tämä sitä mitä todella haluan? Selvittelin näitä ajatuksia viimeksi MTV Lifestylen haastattelun jälkeen. Haluan, että blogini kasvaa, mutta minulla itselläni ei ole erityistä hinkua olla tapetilla. Nämä kaksi asiaa ovat kuitenkin kietoutuneet jokseenkin yhteen, joten asia vaatii aika-ajoin hauduttelua.

Se mitä rajaan blogista pois on hetket, kun olen niiden kaikista tärkeimpien tyyppejen kanssa. Ne ovat niin arvokkaita, ettei mieleeni ole tullut alkaa kuvailemaan niitä tai kirjoittamaan niistä. 2 vuotta sitten ystäväni ihmetteli, mistä ihmeestä kirjoittaisin, jos en kirjoita pojastani tai miehestäni, sillä ovathan juuri he elämäni keskiössä. On ollut kiva huomata, että aiheita on riittänyt ja riittää tulevaisuudessakin tästä karskista linjanvedosta huolimatta.

Lapsen suojaaminen somelta nousi entistä tärkeämmäksi, kun poikani aloitti koulun. Lapsen kaverit ovat nyt samoissa kanavissa ja höpsön blogiäidin somepäivitykset olisivat varmasti mehevää tarttumapintaa mahdolliselle kiusaamiselle. Se, jos mikä olisi liian kova hinta tästä harrastuksesta.

Sen lisäksi, että olen rajannut blogista pitkälti perhe-elämämme, haluan rikkoa kuvien illuusion. En tiedä, onko tämä yllätys kenellekkään, mutta kuvat blogissa ovat harvoin otoksia arkisesta elämästämme. Kuvailen kotia usein pienten siivoilujen jälkeen viikonloppuisin. Joskus saatan odottaa, että aurinko paistaisi kauniisti ja saisin kuviin luonnonvaloa.  Asukuvia varten sovin "kuvaustreffejä", jolloin purkitetaan useammat kuvat tulevia postauksia vasten.

Kuvien kanssa kikkailu jakaa mielipiteitä puolesta ja vastaan

Kuvien kanssa kikkailu jakaa mielipiteitä puolesta ja vastaan
Kuvien kanssa kikkailu jakaa mielipiteitä puolesta ja vastaan

Kuvien kanssa kikkailu jakaa mielipiteitä puolesta ja vastaan. Itse visuaalisena ihmisenä rakastan kauniita kuvia, mutta ymmärrän tämän blogimaailmasta tutun tavan toimia nakertavan tietynlaista aitoutta.

Joskus on surkuhupainen tilanne, kun päivitän kuvia siististä kodistamme ja samaan aikaan olohuoneemme on vallannut pyykkiteline ja eteisen lipastot ovat kuorttutettuna kaikella mahdollisella roinalla. Toisinaan päivitän kuvan laittautuneesta minästä, vaikka siinä hetkessä hiihdän reikäisissä lemppari legginsseissä pitkin kotia.

Tähänhän tämä koko somemaailma on mennyt ja ei minulla ole halua taistella sitä vastaan. Tykkään itsekin katsella toisten kauniita kuvia realististen sotku otosten sijaan. Tälla tavalla toimiessani tarkoitukseni ei ole kuitenkaan antaa itsestäni kiilloteltua totuutta vaan pikemminkin jakaa inspiroivaa sisältöä.

Joskus kuvat eivät onnistu haluamallani tavalla ja ahdistaa. Toisinaan homma käy taas leikiten. Kuvien lisäksi bloggaamisessa on totuttava tunteeseen siitä, että aina on jotain tekemättä. Vaikka kirjoitan vain 2 kertaa viikossa, tulee blogiin laitettua 5-10 tuntia joka viikko. Kiusallisinta on, jos sitä aikaa ei elämän muussa tuoksinnassa tahtoisi löytyä, vaikka mieli halajaisi kirjoittamaan.

Toisinaan mietin, olenko teennäinen. Kirjoitan muun muassa hyvistä valinnoista ruokavalioon ja muutama päivä siitä lampsin kauppaan ja ostan pussin karkkia tietäen kaupantädin seuraavan someani. Pienen sisäisen keskustelun jälkeen tuumin, että on ihan ok kotiuttaa tuo karkkipussi, sillä tiedän, että 80% valinnoistani ovat puhtaita ja hyviä. Mutta mitä se kaupantäti ajattelee, sitä en tiedä? .. ja oikeastaan minun pitäisi yrittää olla välittämättä siitä, ellen halua saada itseäni järjiltä. Minun tulee elää elämääni ja blogin seurata sitä, eikä toisin päin. 

Lopuksi todekkatoon, että raja aitouden ja epäaitouden välillä onkin hyvin häilyvä. Se etten jaa täällä kaikkea tuntuu turvalliselta. Jos elämäni olisi piiruaan myöten levällään internetissä, voisi ahdistus koko harrastusta kohtaan käydä liian suureksi.

Vaikka blogini ei ole 100% minä, on se tärkeä harrastukseni, jonne jaan aidosti mieleisiäni juttuja aidolla intohimolla kirjoittaen ja kuvaten. Toivon, että tämä riittää tekemään blogistani aidon myös lukijan silmissä eli sinun silmissäsi. 

Mitä sinä ajattelet blogien aitoudesta? Tekevätkö rajatut aiheet ja ajatuksella otetut kuvat blogista epäaidon? Mitä sinä rajaat / rajaisit blogista pois?

- Vilma

comments powered by Disqus